Peliprevikka – Horizon: Zero Dawn

Howdy ho, hoes!

Jo ennakkoon vuoden pelitapaukseksi povattu peli, Sonyn julkaisema Horizon: Zero Dawn, on vihdoinkin pihalla, ja olen saanut puserrettua 4g-verkon kautta tämän nykypäivänäkin jokseenkin massiivisen 43 Gt paketin konsoliini. Koska matolaatikko ei suostunut kuin 3-5 Mt/s latausvauhteihin, jouduin ottamaan pienen ryyppybreikin pelaamiseen ja kävin vaimoni sekä ystäväni kanssa katsomassa Lahden MM2017-kisahumua. Palatessani aamuyön tunneilla kotio ympärikännissä, oli peli jo hyvän aikaa makoillut kovalevyllä asennettuna. Kiitos vain nykyaikaisille hienouksille, kuten valmiustilalle missä konsoli voi ladata sisältöä automaagisesti.

AAA SHIEEET! Isoja monstereita luvassa kannen perusteella! Fokin LEG it!

Pelaamisen sijaan päädyin kuitenkin munasillaan sohville mussuttamaan taksimatkalla pahvikansiinsa liimautunutta Apassi-pitsaa, jonka jälkeen koin parhaaksi vetäytyä yläkerran makuutiloihin. Heräsin kuitenkin pirteänä muutaman tunnin unien jälkeen, ja koska rouva jäi vielä nukkumaan, tartuin tilaisuuteen (lue. peliohjaimeen eli ts. tattiin) ja iskin PS4-tulille ja pelit käyntiin. Kotirauhan takaamiseksi asetin päähäni Sonyn omat kuulokkeet ja uppouduin upeaan, upeaan kokemukseen.

Jo muutamien ensimmäisten hetkien aikana olin vakuuttunut. Edessäni tosiaan oli jotain, jota voisin itsekin kutsua vuoden pelitapaukseksi huolimatta siitä, että vuotta on jäljellä roimasti. Pelin grafiikka on upeaa Sonyn peruspaskalaatikollakin. Ilmeisesti suunnikkaasta on saatu puristettua mehua niinkin paljon, että peli pyörii jatkuvasti varsin jouheasti. Minkäänlaista pätkimistä ei ole, ja tähän astisella pelialueella ei ole ollut minkäänlaisia havaittavia latauskohtia. Itse pelikin latautuu varsin mallikkaasti, ottaen huomioon että pelissä pyöritääv varsin mittavan oloisella ja vapaasti koluttavalla kartalla. Hatunnosto tästä Guerilla gamesille ja Sonylle! Tai mitäpä tässä Sonyä kiittelemään, eivät he peliä tehneet.

Vaikuttavammaksi tämän pätkimättömyyden tekee pelin visuaalinen puoli. Grafiikat ovat erittäin hienoja ja yksityiskohtaisia, ja onpa kaikkien aikojen seikkailijattaren – Lara Croftin – uusimmissa rebooteissa nähdyille upeille hiuksille saatu nyt varsin varteenotettava kilpailija. Pelin päähahmon, Aloyn, hiukset kun käyttäytyvät varsin aidosti. Ihmishahmot ovat hienosti mallinnettuja, ja näyttelijät ovat tehneet varsin upeaa työtä motion capture -studiolla. Vaikuttavin aspekti pelin ulkoasussa on kuitenkin ympäristö, joka näyttää vuorokauden vaihteluissa todella maukkaalta. Valoefektit ovat kauniita ja maalaavat ympäristöön mitä herkullisimpia sävyjä oranssista punaiseen ja yön sinisistä aina päivän kauniin vihreisiin floran sävyihin.

Olen pelannut peliä nyt n. 11 tuntia, ja pelimaailma vaikuttaa muutoinkin mielenkiintoiselta. Ympäristö pursuaa elämää, ja tutkittavaa on tähän asti riittänyt. Pelissä on selkeä vertikaalinen ulottuvuus, ja paikka paikoin pääsee kiipeilemään upeille paikoille joista voi ihmetellä Guerilla gamesin luomaa maailmaa. Kiipeilystä ja maailman tutkimisesta ei kuitenkaan voi olla löytämättä yhtäläisyyksiä uusimpiin Tomb Raider -peleihin. Peleissä on nimittäin todella paljon samaa.. crafting -systeemi on mielenkiintoinen ja löytyy molemmista peleistä. Kummassakin pelissä piskuinen naishahmo survoo vartaloonsa käsittämättömän läjän keppejä ja risuja, eikä muutkaan mukaan tarttuvat tarveaineet tunnu menoa hidastavan. Horizonissa minulla on jo mukana 900 maasta irti kiskottua keppiä, enkä todellakaan keksi mihin ne olisivat voineet mennä. Ehkä teillä on jokin idea?
No kepeistä ei sen enempää, mutta peleillä tosiaan on paljon yhtäläisyyksiä. Onko tämä sitten huono asia? Ei. Ei laisinkaan. Uudet Tomb Raiderit olivat varsin herkullisia kokonaisuuksia, eikä niiden apajille ryntääjiä voi pahemmin sormella osoitella. Guerilla gamesin peli ei myöskään joudu häpeämään Tomb Raiderin rinnalla. On siinä nimittäin paljon omaakin, pääasiassa toki tarina ja pelin asetelma.

Pelin tarina vaikuttaakin lyhen pelailun jälkeen varsin mielenkiintoiselta, olkoonkin että jo tarinan alussa oli muutavia varsin ennalta-arvattavia elementtejä, jotka jo pääsin todistamaan ennakkojeni mukaiseksi. Ei siinä, silti hienosti kirjoitettua tarinaa ja dialogia. Jopa pelin tutoriaali oli hienosti toteutettu, ja tarina etenee paikka paikoin varsin elokuvamaisesti. Keskusteluissa on enemmän roolipelimäisiä elementtejä, ja pelaajalle tulee vastaan monia keskusteluvaihtoehtoja, joskin en voi sanoa onko valinnoilla suoranaisesti mitään merkitystä lopputuleman kannalla. Tällä hetkellä fiilikseni on, että ei ole. Mutta keskusteluvaihtoehtojen läpikäyminen tuntui ainakin itsestä varsin palkitsevalta, sillä ne valoittavat mukavasti tarinaa ja pelin maailmaa.

Ihmeteltävää riittääkin, koska pelaajalle ei käy selville mihin varsin high tech-tyyppiseksi kehittyneen maailman ihmiset katosivat lähes kokonaan, mutta kyläläisten kansantarut ja pelistä löytyvät äänitallenteet antavat vinkkejä siitä mitä aikanaan on tapahtunut. Kutkuttava ajatella, mitä pelinkehittäjät ovatkaan kirjoittajien kanssa keksineet! Ainakin metsiköissä laiduntavat konelehmät kertovat siitä, että pelinkehittäjillä on mielikuvitus kohdillaan. En ole vielä keksinyt miksi ne lehmät siellä ovat, mutta periaatteessa ne ainakin näyttäisivät tuijottavan maata. Mielenkiintoista. Tuskin niiden ainakaan heinää tarvitsee syödä jaksaakseen tahi kasvaakseen. Noh, eipä kaikessa tartte järkeä olla. Voi niillä sentään ratsastaa paikasta toiseen, jos moisista hommista tykkää. Niin ja saa niistä toki teurastuksen jälkeen irroitettua tuiki tärkeitä komponentteja kaupankäyntiin ja omien aseiden ja varusteiden muokkailuun.

Kaiken kaikkiaan näillä pelitunneilla voi sanoa, että odotan pelin lopulta todella paljon ja tähän astinen pelikokemus on ollut varsin nautittava. Reilusti parasta mitä Sonyn konsolilla on ollut tähän asti tarjota yksinoikeuspuolelta. Voisin jopa mennä niin pitkälle, että suosittelen hommaamaan alelaarista perus pleikkarin, tai tosiostajalle jopa PS4 pro -version, mikäli ilmeisesti vieläkin hienommat grafiikat kiinnostavat!

Erinomaisia pelihetkiä odotellessa,
Kapteeni_Kampfer, mekaanisten dinojen armoton johdostaja, elikkäs tutummin suolistaja

Peliarvostelu: Firewatch – Fiiliksissä Kalliovuorilla

Ohoy! Indiesankarit, tarttukaa peliohjaimiin, otetaanpa käsittelyyn oman kolonsa pelaajan sydämestäni varannut herkkupala.

Päätin pitkästä aikaa laittaa vaatimattomista rahavaroistani sivuun sen verran, jotta kykenin hommaamaan Sonyn pelikaupasta pienemmän pelitalon, Campo Santon, Firewatch-pelin. Näin aikanaan pelin trailerin, ja se iski heti aivoihini mielenkiinnon kytevän kipinän. Nyt kun näin pelin alennuksessa muutamalla euroopan taalalla, roihahti tuo kipinä suoranaiseksi metsäpaloksi.

Pelin kansikuva. Copyright Panic / Campo Santo

Firewatch pelin teemana onkin metsäpalojen vahtaaminen Kalliovuorten jylhissä maisemissa. Hieman puisevan kuuloinen aihe saattaa kavahduttaa monet ES-jonnet pois (bah, good riddance), mutta voin syvällä kokemuksen rintaäänellä todeta, että peli tarjoaa mielenkiintoisen juonen ja upean kokonaisuuden rakennettuna tämän hiiltyneen rapsakan aiheen ympärille.

Uuden pelin aloittaessa pelin protagonistin, Henryn, taustoja valoitetaan pienellä tarinalla, johon päästään vaikuttamaan simppeleillä valinnoilla. Tarinalla ei sinänsä tuntunut olevan merkitystä itse pelin sisältöön, mutta en mene tästä takuuseen sillä pelasin pelin laiskana pelaajana vain kerran. Uskoisin, että valitsi alussa mitä hyvänsä, joka tapauksessa päädytään Shoshonen kansallismetsän tulivahdiksi. Toki tämä arvio on avoin debaatille, joten tervetuloa kommentoimaan mikäli olet todennut asian olevan täysin päinvastoin!

Elikkäs, Henryn surkeaksi jauhautunut elämä on johtanut siihen pisteeseen, että hän on päättänyt lähteä hakemaan uutta potkua tulivahdin pestistä tai ehkäpä kyseessä on jonkinmoinen henkinen retriitti; paluu juurille ja itsensä uudelleen löytäminen. Alussa kaikki vaikuttavat normaalilta, ja Henryn sekä hänen pomonsa, Delilahin välillä käydään varsin hienosti kirjoitettua dialogia radiopuhelimien välityksellä. Pelaaja tutustutetaan avoimeen pelimaailmaan hienovaraisesti, eli vakoillen rinnat paljaana vedessä ilakoivia teinityttöjä. Ja nyt ennen kuin kukaan ehtii innostumaan, niin mitään seksuaalista EI nähdä, joten runkkupetterien kannattaa pysyä internetwebsin punaisten lyhtyjen sivustoilla tämän pelin sijasta.

Pelin tarina kulkee eteenpäin kuin vuoristopuro, soljuen iloisesti, mutta varmasti lähestyen jylisevää vesiputousta ja pitkää tiputusta. Delilahin Henrylle määräämät työt johtavat löytöihin, jotka alkavat maalailemaan Henryn mieleen pientä harhaluuloa ja epäilystä tapahtumien todellisuudesta. Pikkuhiljaa löydösten vyyhti muodostaa varsinaisen mysteerin, jota dynaaminen duo päätyy selvittämään. Pelimaailmasta löytyvät esineet valoittavat puiston tapahtumia kutkutellen pelaajan mielikuvistusta juuri sopivasti, saaden varmasti monet arvailemaan pelin lopputulemaa. Itsekin keksin ennen aikojani jo kuka antagonistin hommia hoitelee.

Peli on melko lyhytikäinen, itsellä sen läpi pelaamiseen meni muutama tunti, mutta tämä ei sinänsä harmita, sillä tuohon lyhyeen pakettiin on ladattu uskomaton määrä upeaa fiilistä ja todellista seikkailun tuntua. Pelin kauniit ja varsin pelkistetyt grafiikat maalaavat pelaajan verkkokalvoille upean kuvan 80-luvun lopun Kalliovuorista. Vuorokauden aikojen vaihtelu on toteutettu tyylikkäästi, ja pelin valaistus on omiaan lisäämään tunnelmaa. Parasta antia pelissä on kuitenkin ääninäyttely. Päähahmojen väliset keskustelut pursuavat tunteita, ja mielenkiintoisten keskustelun vuoksi peli olisi varsin mielekästä pelata läpi uudemmankin kerran. Keskustelut etenevät monivalintoina, ja uskon tämän aspektin lisäävän pelin jälleenpeluuarvoa. Henkilöiden välille kehittyy pelin aikana mielenkiintoista jännitettä, ehkä jopa rakkautta.

Firewatchin suurin meriitti lienee onkin siinä, että se tempaa pelaajan mukaan noihin tunteisiin. Muutamassa tunnissa käydään läpi iloa, surua, pelkoa, jännitystä. Painavat aiheet kevenevät sinne tänne tipahtavilla yllättävillä huumorin ripauksilla, ja täten pitävät pelin kaukana monotonisesta kokemuksesta. Kirjoittajat ovat onnistuneet luomaan lähes virheettömän oloisen tarinan, johon uppoutuu mielellään.

Suurin miinus pelille tulee kuitenkin todennäköisesti sen lopusta, joka on lähes antikliimaksinen. Toki eettisesti ajatellen, ehkä kuitenkin se kaikkein kaunein mahdollinen loppu. Tämä jää tietenkin jokaisene pelaajan itse päätettäväksi, mutta itselleni pelin lopusta jäi tavallaan ontto fiilis. Fiilis, joka toisaalta saattoi jopa tehostaa niitä tunteita jota tarina nostatti. 

Kaiken kaikkiaan Firewatch tarjosi mahtavan seikkailupelikokemuksen, jota en suosittele kenenkään aikuisen pelaajan ohittavan.

Peliarvostelu numeroina. 
Arvosteluasteikko 1-10, jossa 10 parasta mahdollista herkkua ja 1 ruton raiskaaman rotan veristä ripulia. Pitkäikäisyys: 1 kohdalla pelin voi lopettaa jo alkuvalikoissa, 10 kohdalla pelin paliin voi palata loputtomasti. Vaikeusaste: 1 on mielenterveyttä järkyttävän helppo, 10 puolestaan päinvastoin. Tarina: 1 tarkoittaa sitä, että pelissä ei ole juonta laisinkaan ja 10 kohdalla puhutaan eeppisestä sekä moniulotteisesta tarinasta.

Yleisarvosana: 9,2
Grafiikka: 8,5
Äänimaailma: 9,4
Pitkäikäisyys / uudelleenpeluuarvo: 4,8
Vaikeusaste: 1,7
Tarina: 8,9

Tunnelmallisin seikkailuterveisin,
Kipinävahti-Kämppi

Peliarvostelu: WH40K Freeblade

"Aika aikaansa kutakin", sanoi lerppamuna kun sinisellä pillerillä erektion sai! 

Näinkin tärkeän ja ennen kaikkea seuratun(!) blogin pitää pysyä ajan hermolla, joten tässä tulee arvon lukijoille silmäiltäväksi blogin historian ensimmäinen mobiilipeliarvostelu! Näin päättyy konsoleiden sekä herrarodun henkilökohtaisten tietokoneiden ylivalta, ja nöyrällä asenteella lähden tarjoamaan teille varsin vaatimattoman objektiivisia mielipiteitäni kännykän hinkkaajille suunnattuista peleistä.

Ja koska uudet asiat on yleensä hyvä aloittaa terävästi ja rytinällä (jotta ne voidaan sitten innon laannuttua lopettaa mahdollisimman nopeasti [lue. kamppailulajit ja punttisali]), niin ensimmäisenä mobiilipelinä arvostelen – rumpujen pärinää – Warhammer 40K universumiin sijoittuvan Freeblade (traileri) pelin.

For the Emperor.

Siirtomaa-aikojen suurvallasta, Iso-Britanniasta, ponnistava Pixel Toys on luonut Androidille ja selkeästi alempiarvoiselle iOS-käyttikselle mitä erinomaisimman kerettiläisten, örkkien, muukalaisten, Khornen lipun alla taistelevien kaaossoturien sekä viattomien rakennelmien massamurhaamiseen keskittyvän mobiilipelin. Kaikki kenelle WH40K universumi on tuttu, niin pelin pyöriminen muukalaisvihaisten ihmiskunnan keihäänkärkeä edustavien Space marinesien edesottamusten, eli kaikkien muiden kuin ihmisten tappamisen, ei liene tule yllätyksenä. Asiaan vähemmän vihkiytymättömille todettakoot vain että tässä hyvin, hyvin, hyvin synkässä tulevaisuudessa ihmiskunta sotii kaiken kanssa. Ei ole helppoa olla pieni ihminen keskellä kylmää avaruutta, joten kaikkivoipa keisari keksi aikanaan munklailla osan ihmisistä uuteen uskoon luoden Space marinet – avaruusmerijalkaväen, niin typerältä kuin se suomenkielellä itsestä kuulostaakin – pitämään kerettiläiset sun muut peijoonit kurissa. Hommahan on toki paljon monimutkaisempi, mutta ei tässä nyt ole aikaa kaiken läpikäymiseen. Katsokaan Googlesta perkele jos kiinnostaa.

Itse Freeblade ei suoranaisesti keskity Space marineihin vaan erään Imperial knightin seikkailuun Dark Angels ryhmän kanssa. Talonsa ja sukunsa hylännyt yhden miehen kävelevä tuhokone rientää pelissä riemuiten revittelemään chainswordilla vihollisensa pieniksi palasiksi. Mystinen ja varsin hiljainen "taistelukävelijän" sisällä lymyävä päähahmo ramppaa pelin tarinamoodissa Dark Angelsien kanssa kohdaten alati suurempaa vastarintaa niin örkkien kuin kaaoksen soturienkin taholta. Juoni on priimaa perushuttua, kuin äitin tekemä nakkikastike pottujen kera, johon on lyöty mukaan kostontynkää ja kaoottista hilpettä. Homma kulkee eteenpäin erinäisten henkilöiden välillä käytyjen dialogien sekä tehtäväkuvausten mukana. Ja spoilaamatta voinen sanoa että onpa pelin juoneen saatu mukaan hieman yllätyksen elementtiäkin. Jän-nit-tä-vää!

Pelin kampanjan osakartta, tässä tapauksessa luku 7. Uudet tehtävät avautuvat mikäli onnistuu riipaisemaan yhteen tähtimerkkiin oikeuttavan pistemärään.

Kampanja on jaettu monista muistakin peleistä tuttuihin lukuihin, ja jokaisessa luvussa on useampi tehtävä minkä kuvausteksti puolestaan avittaa tarinaa eteenpäin. Harvassa ovat isoveljien, konsoleiden ja pc:n, maailmasta tutut silmät päästä pullauttavan visuaaliset välianimaatiot, mutta eipä sitä kovin isoksi miinukseksi tämä avaruuden ronin ainakaan laske. Kampanjassa riittää rymyämistä paatuneellekin kosketusnäytön hiplaajalle, ja aikaisemmin pelattuihin tehtäviin tupsahtaa lisätekemistä päätarinan edetessä. Lisäksi pelaaja kilpailee leaderboardeilla muun maailman kanssa pisteistä, joten aikaisempiin tehtäviin on muutenkin hyvä palata parantelemaan omaa sijoitustaan. 

Pelaaminen itsessään on varsin yksioikoista, kävelijä tallustaa leppoisaan tahtiin eteenpäin, kun kaikki tarvittava tietyssä kohdassa on tehty. Eli toisin sanoen ammuttu silpuksi tahi räjäytetty taivaan tuuliin. Pelaajan tehtäväksi jääkin kaiken liikkuvan tuhoaminen sormella tökkien. Ampuminen on suhteellisen helppoa, olkoonkin että 4,3" näytöllä tapahtuu välillä tähtäyserheitä eivätkä Imperial knightin tykit aina tykitä juuri sitä mitä toivoisi niiden tykittävän. No oli miten oli, joka tapauksessa tykittämistä tapahtuu todella paljon, ja sehän Warhammer-peleissä on pääasia. Tykittäminen.

Sunnuntaitallustelu hylätyn kaupungin teillä. Oviaukoista pursuavat kaverit haluavat selvästi bolter-hippasille, vaikka kävelijäni kellisti juuri lähitaistelussa kammokynnen (toim. huom. vapaa suomennos :'D).

Tykittämistä lomittavat ajoittaiset kohtaamiset vihulaisen kävelyepelien kohtaaminen. Tällöin pelaajalle annetaan useimmiten mahdollisuus paukuttaa panospussit tyhjäksi viholliseen, jotta tämän paloittelu lähitaistelussa olisi helpompaa. Silloin tällöin vihollinen ryntää nopeasti kimppuun, ja lähitaisteluun käydään kuin samurait konsanaan. Eräänlaisena avaruusroninina Imperial knight tuntuukin olevan omimmillaan juuri lähitaisteluissa. Valtava ketjumiekka leikkaa vihollisen auki kuin palomies liekeissä olevan Ladan, nopeasti ja varmasti. Vaihtoehtoisesti isompia kavereita voi vetää kirjaimellisesti pataan isolla kintaalla, kun ritarin varustaa tappeluhanskoista jaloimmalla: Thunderstrike Gauntletilla.

Lähitaisteluaseita on kahta tyyppiä, joista toista en voi nyt demota kun myin sen pois :'D Kuvitelkaa iso metallinen työhanska joka säkenöi sähköä, niin ei se paljon pieleen mene.

Imperial knightia voikin muokata melkoisesti. Pääasiassa pelaaja voi valita haluamansa aseet, mutta joissain tehtävissä on ennaltamäärättyjä aseita, joita on käytettävä. Lisäksi tarinassa edetessään saattaa kohdata tehtävän, johon omien aseiden taso ei riitä. Tällöin on hilattava metallinen hanuri Forgelle, jossa aseita voi päivittää tahi tehdä parempia läjästä paskempia aseita. Aseiden lisäksi panssareita voi vaihdella, ja niiden antamat bonukset sitten muokkaavat ritaria kestävämmäksi, vahvemmaksi ja/tai tekee siitä lähitaistelussa tehokkaamman. 

Aseita on kolmea tyyppiä: light weapon (oikealla), Heavy weapon (vasemmalla) ja Carapace mounted (ylhäällä). Kuhunkin kohtaan on sitten tarjolla erinäisiä vaihtoehtoja. Itse olen tykästynyt gatling guniin, joka jauhaa miltei kaiken tieltään.

Ja jotta tämän kaksjalkaisen voisi todellakin tuntea omakseen, sen voi tietysti maalata. Jokaista osaa voi erikseen paukutella, tahi sitten voi valita liturgisia värikomboja jotka antavat bonuksia ritarin suorituskykyyn. Toki näistä liturgisista väreistä joutuu maksamaan pelin kovaa valuuttaa eli... ööh... keltaisia kolikoita, joita saa harvakseltaan tahi heti mikäli haluaa muuntaa omia hiellä ansaittuja euroja sellaisiksi pelin kaupassa.

Tägipuodissa voi paukkupullotella peltipurkkiin jos jonkinmoista väriä. "Pari kalloa ja punaista huulille."

Oman tabasconsa peliin tuovat partiointitehtävät (Patrols), tapahtumat (Events) ja seikkailut (Quests). Partiointitehtävissä pelaaja pääsee toteuttamaan itseään, koska yleisimmin kyse on siitä että on havaittu läjä vihollisia, ja se läjä olisi hyvä saada taottua maanrakoon pelaajan mieluisaksi havaitsemillaan aseilla. Partiointitehtävät asetttavat myös esteitä varsinaisessa tarinassa etenemiselle, sillä välillä tehtävä vaatii pelaajalta tietyn määrän suoritettuja partiotehtäviä. Tämä voi olla ärsyttävää, sillä ilman että ostaa kaupasta jotain, pelaajalla on kaksi partiotehtävää saatavilla. Tällöin partiotehtävien suorittamiseen voi mennä jopa päiviä. Noh, onhan tämä varmaan tapa saada pelaaja ostamaan kaupasta jotain, jotta saisi kaikki viisi partiota käytettäväksi. 

Partiotehtäviä on allekirjoittaneella kerrallaan tarjolla kolme. Loyalty rankkeja hommaamalla näitä saisi lisää, mutta se tarkoittaisi ostosten tekemistä oikealla rahalla. Itselleni riitti one time sponsorship, joka sekin johti ongelmiin.

Tapahtumissa otetaan pelaajista mittaa, sillä niissä mitellään joko omalla ritarilla tahi kaikille samalla ritarilla erinäisissä partioita muistuttavissa tehtävissä. Resepti on yksinkertainen kuin sämpylätaikinalla. Käynnistä, tapa, ja katso paljonko tuli pisteitä ja miten sijoituit listalla. Sijoituksen mukaan saa sitten palkintoa kun tapahtuma päättyy. 

Daily eventissä kaikilla on sama ritari käytössä, ja parhaat pistehamsterit saavat sen mukaisia palkintoja. Toki lopuille jaetaan eritasoisia lohdutuspalkintoja omien suoritusten mukaisesti.

Pelin seikkailut ovat varsin kaukana siitä mitä "seikkailu" sanana tuo mieleen. Lähinnä kyse on asetetuista tavoitteista, jotka täytettyään pelaaja saa jonkin palkinnon. Palkinnot vaihtelevat melkoisesti, mutta yleisesti ottaen tavoitteet ovat sen verran helppoja että kannattaa poimia jokainen palkinto taskuun. Ikinä ei tiedä milloin sitä palkinnoksi saatua hernepyssyä tarvitsee jonkin eeppisemmän esineen kasaan hitsailussa. Ja antaahan turhankin saavuttaminen meille kaikille sitä tärkeää etenemisen tunnetta elämässä.

Questeja on jos jonkinlaista. Vasemmalla näkyy eteneminen ja tavoite, keskellä palkinto ja oikealla paljonko on aikaa jäljellä mikäli semmoinen rajoite questilla on. Kuvassa näkyvä vihreä velikulta on legendaarinen Space marine!

Että semmoista. Ainakin pelaajalle on annettu melkoinen paletti selattavaksi näinkin yksinkertaisella alustalla kuin mobiililla. Freeblade on mielestäni erinomainen esimerkki siitä, miten pitkälle mobiilipelaaminen on kehittynyt. Näytön koko asettaa pelille omia rajoitteitaan ja peli olisi 10"+ tabletilla paljon mieluisampi kokemus kuin vaatimattoman pienellä älypuhelimellani, mutta näytön koon rajoitteet huomioon ottaen peli on melko upea kokemus. PC:llä paljon WH40K-pelejä pelanneena on toki pakko myöntää, että ei tässä nyt ihan samoissa sfääreissä vielä muutamaan vuoteen tulla liikkumaan. Jos edes vuonna 40000. 

Pelin graafinen ulkoasu on omalla puhelimellanikin näyttävä, vaikka asetusten perusteella lisää näyttävyyttä olisi tarjolla mikäli lankussani olisi enemmän potkua. Näilläkin asetuksilla pelin latausajat ovat parhaimmillaankin siedettäviä, ja kun näytölle ilmestyy kasapäin örkkejä, tankkeja ja Blitzka-bombereita niin frame rate tipahtaa kuin vanhan mummelin tissit liivit riisuttaessa. Synkkää. Tätä ei toki voi laittaa pelin syyksi, sillä oma puhelimeni on jo 3 vuotta vanha ja nykyaikaisella älypuhelimella peli varmaan soljuu mukavasti eteenpäin tilanteessa kuin tilanteessa.

Mobiilipeleistä monesti löytyvä pay to win "vika" ei ole Freebladessa niin pahasti läsnä. Toki rahalla saa ja kaksjalkaisella pääsee. Kauppaan voi syytää euroja säkkitolkulla ja kyllähän se Imperial knight saadaan käsittämättömän tehokkaaksi ja värikkääksi kuin latinohomppeli paikallisessa gay pride -paraatissa, mutta mikään pakko tämä ei tunnu olevan. Pelin kampanjan pystyy läpäisemään ilman minkäänlaista rahallista panostusta, mutta top-listoille "moninpelissä" on kyllä turha lähteä yrittämään. Pelistä voi siitä huolimatta nauttia, sillä et suoranaisesti joudu kohtaamaan ketään kuka olisi tunkenut peliin tuhat euroa ja nauraa partaansa paskaiselle kylällesi niin kuin esimerkiksi Clash of clans -pelissä.

Kaiken kaikkiaan ensimmäinen arvostelemani mobiilipeli ansaitsee isot kehut. Peli suoriutuu monella akselilla erinomaisesti ja on hyvää viihdettä WH40K universumin ystäville. Tietty perushinaajanörtit valittavat varmasti pelin yksinkertaisesta luonteesta, mutta hei, tämä on kuitenkin mobiilipeli eikä mikään miljoonaluokan PC tahi konsolivääntö, joten siihen on hyvä suhtautua hieman suopeammin. Pelin ollessa lisäksi ilmainen, ei itsellä ainakaan ole valittamista yksinkertaisuuden takia.

Hieno nähdä kuitenkin mobiilipelien kehittyvän ja jatkossa odotankin näkeväni lisää laadukkaita Games Workshopin lisenssin alla seilaavia mobiilipelejä WH- ja WH40K-maailmasta.

BURN THE HERETIC.
KILL THE MUTANT.
PURGE THE UNCLEAN.

Peliarvostelu numeroina. 
Arvosteluasteikko 1-10, jossa 10 parasta mahdollista herkkua ja 1 ruton raiskaaman rotan veristä ripulia. Pitkäikäisyys: 1 kohdalla pelin voi lopettaa jo alkuvalikoissa, 10 kohdalla pelin paliin voi palata loputtomasti. Vaikeusaste: 1 on mielenterveyttä järkyttävän helppo, 10 puolestaan päinvastoin. Tarina: 1 tarkoittaa sitä, että pelissä ei ole juonta laisinkaan ja 10 kohdalla puhutaan eeppisestä sekä moniulotteisesta tarinasta.

Yleisarvosana: 8,5
Grafiikka: 8,4
Pitkäikäisyys / uudelleenpeluuarvo: 7,7
Vaikeusaste: 4,0
Tarina: 7,0

Arvostelussa käytetty laitteisto:
HTC One (first gen), Android 5.0.2

Näihin sanoihin, Brother-Sergeant Kampfer of Blood Ravens

What to expect when you're expecting – Quantum break

Pallinaamat ja muut mahdolliset arvon lukijat!

Nyt eletään varsin jännittäviä aikoja, tai kuten imperialismin edelläkävijät – ihanat britit – saattaisivat sanoa: "Very, very exciting times, indeed." 

Nimittäin vihdoinkin Suomalaisen pelijätin Remedy entertainmentin uutukainen, Quantum break, on vihdoinkin meidän pelifanaatikkojen saatavilla ja tämä juustonivunen tarrasi ensimmäiseen näkemäänsä kappaleeseen paikallisen Prisman peliosastolla. EIhän tätä tarvinnut odotella kuin, mitä, tuota, noin, ehkä, siis, haluaisin sanoa kaksi vuotta, no joo... ...ainakin kolme vuotta. Sinänsä ei ihmeellistä nykypelien tuotantojen ollessa megaelokuvien luokkaa, joten annettakoot tämä Remedylle ja siellä työskentelevälle ystävälleni anteeksi. Taidettiinpa tämän kyseisen pelilöisen kylkiäisiksi väsätä jonkinmoinen täysin uudenlainen peliin kytkeytynyt tv-sarja, joka on varmaankin vaatinut jonkinmoista pioneerityötä pelialallakin.

Pelin paketti. Kaikessa komeudessaan. Ja bonustakin on Remedyn vesselit laittaneet kylkiäsiksi!

Minulla on pelistä itse asiassa hyvin vähän tietoa. Katsoin aikanaan ystäväni jakaman trailerin pelistä ja silloin peli näytti jo hyvin mielenkiintoiselta. Jännittävää nähdä miten pitkä kehityskaari on kohdellut peliä. Onko peli jo julkaisuhetkellä vanhentuneen näköinen vai onko Remedyn käyttämä pelimoottori samalla lähtöviivalla nykypäivän uusimpien kanssa. En edes itseasiassa tiedä mikä sydän tämän pelin konepellin alla sykkii, mutta siitä viis, tekninen puoli on nörteille, itse olen vain pelien ystävä eikä minua kiinnosta kuin itse pelistä ammennettava kokemus. Pelin etukannen ollessa hyvin pelkistetty ja vähän paljastava, takakannen tekstit antavat vinkkiä tulevasta.

"Epäonnistuneen aikamatkustuskokeen" Saitte mut jo "epäonnistuneen" kohdalla. Take my moneys! "Ennen kuin aika kirjaimellisesti loppuu." Shiieeet!

Takakannen perusteella peli on ilmeisesti haastavan vauhdikas! Saa nähdä tulee haaste vauhdikkaista tilanteista ja yllättävistä tilanteista vai onko kerronta tosiaan niin vauhdikasta, että keskivertaisella älykkyysosamäärällä varustettu pelaaja istuu sormi persauksessa ja miettii mitä helvettiä juuri tapahtui lopputekstien rullatessa taustalla. Muistaakseni Max Paynet aikanaan eivät olleet kovin pitkiä pelejä, joskin silloinen erikoisuus "bullet time" ja synkähkö sarjakuvamainen tarinankerronta veivät ainakin allekirjoittaneen täysin mukanaan eikä lyhyehköt tarinamoodit haitanneet pätkän vertaa. Saa nähdä miten on Quantum breakin kohdalla. Odotan pitkää tarinaa, joka toivottavasti on myös sen vertainen, että lopputekstit luettuani päätän pelata pelin vielä varmuuden vuoksi uudelleen.

"Hajoavan ajan eeppiset kohtaukset" kuulostaa jo todella näkemisen arvoiselta. Moisista jutuista on kuitenkin pahoja kokemuksia varsinkin CoD-pelisarjan kohdalla. Putkimaiset kentät mahdollistavat mahtavat ennaltamääritellyt tapahtumat, jotka toki tuovat peliin elokuvamaisuutta ja tarinaan eloa, mutta peleistä jää usein hieman ontto tunne rintakehään. Ihan kuin jotain olisi puuttunut? Nimittäin valinnanvapaus. Deus Ex -pelisarjan uusimmassa osassa onnistuttiin loistavasti yhdistämään putkijuoksumaiset osiot hieman vapaampiin alueisiin, ja toivonkin Quantum breakin olevan perusluonteeltaan samankaltainen. 

Loppujen lopuksi en oikein osaa odottaa mitään, koska tiedän Quantum breakista todella vähän. Ehkä näin onkin parempi! Ennakko-odotuslista on meikäläisen kohdalla tabula rasa -tyylisesti tyhjä. Noh, on listalla ainakin sellainen perusodotus, että odotan saavani rahoilleni vastinetta vankan viihdepaketin muodossa. "Intensiivinen, elokuvamainen pelaaminen yhdistettynä jännittävään tv-sarjaan" lupaa kyllä paljon. Ehkäpä rakennan itselleni takakannen pohjalta iltapäivähypen, jota en muista medioista ole vielä itselleni riippakivekseksi hommannut.

Tuhoutuvaa aikaa, ajan munklausta, paha yritys, ampumista... selvästikin tarvitsee viritellä äänijärjestelmän alapäätä hoiteleva (pois, pois pahat ajatukset!!) Audio Pron desibeleitä kuristava väännin kaakon suunnille. Kyllä. Maistan hypen jo suussani *maisk, maisk... mmm-m, (makeaa ja suolaista kuin suolapähkinöitä, kinuskikastiketta, vaniljajäätelöä ja irtokarkkeja samaan aikaan suussa!)*.

Katsotaanpa kansien sisälle ennen pelikiekon syöttämistä valkoisen paholaisen sisuksiin. 

Oooookei... tuota... noh, pelilevy näyttää standardien mukaiselta Blu-ray-levyltä. Design jo kannesta tuttua tyylikästä jälkeä.

 Tuota, juu... ei tästä nyt hirveästi tarinaa keksi. Sisällä on levy, ja sen seuralaisena latauskoodin sisältävä ohuehko pahvilappu, jossa komeilee Remedyn edellinen peli Xbonen edeltäjälle, loistavalle Xbox 360:lle. Nykypelien kirpakalle hinnalle on annettu lisäsisältöä runsaasti, sillä mukanahan tulee Alan Wake lisäsisältöineen!

Kiitos vain Remedy! Tosin en varmaan tätä peliä enää pelaa. Seikkailin kirjailijalla aikanaan ihan tarpeeksi metikössä juoksien pakoon sekopäitä. Uhh... too scary for me mama!

 Ja palataanpa vielä hetkeksi takakannen pariin. Koska minulla ei ollut kummempia odotuksia pelin suhteen, olin hieman yllättynyt – HUOM. en MISSÄÄN tapauksessa PETTYNYT – että peli ei sisällä ilmeisesti moninpeliä. HYVÄ. Todennäköisesti pelin tarinaan on siis panostettu viimeisen päälle, eikä se ole vain päälle liimattu bugien asuttama paskasta rakennettu kerrostalo kuten eräässä nimeltämainitsemattomalta, tässäkin blogissa aikaisemmin arvostellulta, FPS-peliltä jossa kolme suurvaltaa ottavat yhteen. Mutta mitä ikääntyvät okulääri havaitsevatkaan???

Ihan niinkin vähän kuin 55 GB? Mitä helvettiä? Mihin mä tän pelin survon Xboxini umpiturvonneella kovalevyllä?

Viisikymmentäviisi gigatavua. Miiiiiiitä ihmettä? Tarkkasilmäiset havaitsevat myös ylläolevan kuvan oikeasta reunasta, että Alan Wakea halajavat tarvitsevat vielä levyltään kevyen 8 GB kokoisen kakkupalan, kasvattaen kokonaistilantarpeen ihanaan 63 GB. Toki ei sovi unohtaa sitä, että kunhan ryykäsen tuon kiekon Xboxin hetuloiden läpi sen sisuksiin, niin saanen ruudulleni ilmoituksen pelin päivitystarpeesta, ja päivityksen koko heilunee jossain 200 MB ja 1,2 GB välillä. Koska pelihän on pitkästä valmistumisaikataulustaan huolimatta RIKKI julkaisuhetkellä. Huh, huh.

Noh, se ennnakoista, kohta on aika lyödä konsoli tulille, tarttua ohjaimen kahvoihin ja lasittaa katse pariksi päiväksi. Quantum break ja ärsyttävän tutun näköinen näyttelijä jonka perusteella Jack Joyce lienee mallinnettu ja jonka nimeä en muista, TÄÄLTÄ TULLAAN! Katsotaan osoittautuvatko mitkään vaatimattomista mielipiteistäni tahi peloistani oikeaan.

Oli miten oli, lupaan nauttia lähes jokaisesta hetkestä!

Pitäkää palleroiset blogin osoite mielessä, arvostelua seuraa kuhan tärkeältä työelämältäni ja tärkeämmältä sosiaaliselta elämältäni ehdin tämän tuotoksen luovimaan läpi!

Pidemmittä puheitta, makoisia pelihetkiä!

Terveisin, Patonki Toni, aikamatkustaja ja karismaattinen ryökäle.

Peliarvostelu: Rise of the Tomb Raider – Raatovuorten prinsessa

Lara Croft – tuo pelimaailman ehkä ikonisin ja mikseipä myös tunnetuin naispuoleinen protagonisti – seikkailee jälleen, vai sanoisinko, tappaa jälleen. 

Massiivisista kuuden polygonin muodostamista rinnoista on päästy 20 vuodessa pikkutarkasti mallinnettuihin ja varsin tiukkoihin housuihin verhottuihin hyvin muodostuneisiin pakaroihin. Ajan hengessä selvästikin mennään, ja silikonirintavarustus on vaihdettu kuumottaviin kyykkypakaroihin. Housut kosteina pelanneiden pikkuisten ja hieman isompien poikien pelipäiväunesta on kuoriutunut naisia voimaannuttava seikkailijatar, joka kuin suorastaan feminismiä uhkuen lahtaa äijänkäivälettä tieltään kuin se kuuluisa gerbiili heinää. 

Gerbiilejä syömässä hein... ei kun tuota... noh, syömässä jotain... kuin heinää? Lähde: Wikipedia.

Tähän neitoon on nykymiehenkin sopivaa samaistua! Toki nykypäivän pastellisävyihin verhoutuvista hipstereistä ei ehkä näin miehekkääseen toimintaan ole tarttumaan, saati samaistumaan. Peli siis koetaan hyvin kauniisti mallinnetun naisen näkökannalta, jonka auraalisen puolen kokemuksesta huolehtii todella seksikkäällä brittiaksentilla kuorrutetun englanninkielen kautta Camilla Luddington. Tosin tämä kaikki pelihahmoon liittyvä makustelu on jo tuttua 2013 ilmestyneestä Tomb Raider re-bootista. Tomb Raider oli varsin onnistunut re-boot Crystal Dynamicsilta, jossa käsiteltiin tämän nuorten miesten mieliä vuonna 1996 kutkuttaneen pelihahmon syntyperää eräänlaisen origins-tarinan kautta. Noin 20-vuotias Lara haaksirikkoutui retkikuntineen ja ystävineen mielipuolisen aurinkokultin kansoittamalle saarelle, jossa nuoren naisen mieli järkkyy ja iloisesta historian aarteita jahtaavasta poninhäntätytöstä kehkeytyy jokseenkin kylmäkiskoinen ja vastustajilleen äärettömän tappava naisen alku.

Rise of the Tomb Raider tapahtuu ilmeisesti hieman tämän saaripiknikin jälkeen, ja tällä kertaa Laraa harmittaa edesmenneen isänsä tahriutunut maine (varmaan isukin itsemurhakin painaa brittineidon mieltä) ja saarelta mielen perukoille jääneet synkät varjot. Lähes uskonnollisella kiihkolla isänsä etsimää legendaarista Kitezhin kaupunkia metsästävä Lara ajautuu Siperiaan, jossa hän kohtaa veikeät Trinity-järjestön palkkasoturiköriläät. Isän maine on pelastettava, ja kun perhekulissit alkavat kaatumaan niin sen myötä alkaa kaatumaan myös vastustajiakin. Jotka ovat kaikki muuten miehiä, pelin antagonistia lukuunottamatta. Ilmeisesti naisista ei ole pahan kätyreinä puuhasteleviksi palkkasotureiksi, vaikka Laraa ajatellen heidän ei olisi mitään muuta kannattanut palkatakkaan kuin n. 21-vuotiaita arkeologi/tappaja/seikkailija-henkisiä neitokaisia.

Pelin juoni on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja toiminnan välissä esiintyvät pelimoottorilla tuotetut välianimaatiot kuljettavat juonta mutkattomasti eteenpäin. Dialogit hahmojen välillä tuntuvat luontevilta, ja tarina onnistuu pitämään pelaajan hyvin hyppysissään. Toki aivan Inception-elokuvan tasoista juonikikkailua ei nähdä, mutta eipä tässä pelissä kovin paljon muutenkaan ehditä nukkumaan jotta noille sfääreille päästäisiin edes nousemaan. 

Pelin pääasiallisena tapahtumapaikkana on siis meille suomalaisille läheinen Siperia, jossa maisemiin tuo vaihtelua metsät, luolat, geotermiset lähteet ja vertahyytävät lumisolat myrskyineen. Jylhissä maisemissa Lara rämpii, pomppii, juoksee ja kiipeilee kuin lumivuohi konsanaan, eli on näillä haastavilla Siperian saloilla kuin kotonaan.

Lumivuohi. Kyseinen lumivuohi ei liity peliin oikeastaan mitenkään. Peliä arvostellessa ei satutettu vuohia (minkäänlaisia).  Lähde: wikipedia.

Pelin tapahtumapaikkoihin on jälleen (vrt. Tomb Raider, 2013) saatu hienosti vertikaalista ulottuvuutta, ja tarinan edistymisen myötä karttuva kalupakki mahdollistaa aikaisemmin vierailluilla lokaatioilla uusien asioiden löytämisen. Tämä siksi että toisin kuin lumivuohi, Lara ei – painovoimaa varsin väkevästi uhmaavasta ponnistuksestaan huolimatta – ihan joka paikkaan pääse ilman vehkeisiin tarttumista. 

Paikka paikoin varusteiden puuttuminen tuntuu hieman keinotekoiselta, sillä uskoisin saavani lipun narun aukaistua ilman puukkoakin jonka nyt sattumoisin löytää vain tietystä paikasta peliä, eikä esim. jokaiselta vastaantulevalta täydessä sotavarustuksessa olevalta palkkasoturilta. Ja olisipa tehnyt mieli napata maassa makaavalta ruumiilta hänen vielä eläessään iloisesti papattanut moderni rynnäkkökivääri oman kusisesta kuusen oksasta ja kauriin suolesta väsätyn jouskarin parivaljakoksi. Mutta ei.

Uusien varusteiden löytämisen myötä on kuitenkin mukava ottaa hieman takapakkia mielessään, ja pohtia missä kaikissa paikoissa tätä uutta vehjettä voisi nyt käyttää. Todellisen saavutusmetsästäjän on koluttava peli läpikotaisin saavuttaakseen täydellisen gamer scoren, joten näiden ns. solmukohtien sijainnit on hyvä painaa mieleen. Pelialue on nimittäin yllättävän laaja, joten kaikkien paikkojen läpikäyminen uudelleen saattaisi tuntua raskaalta. Onneksi pelin jokaiselta alueelta on ns. ynnäyskohta, josta näkee listan muodossa mitä kaikkea triviaalia ja tarpeellisempaa on vielä löytämättä/tutkimatta.

Jotta erinäisten tavaroiden ja paperinpalojen juokseminen ei tuntuisi vain turhalta ja päälle liimatulta tekemiseltä, peli palkitsee ahkeran hautaryöväämisen kokemuspisteillä, joilla Laran selviytymis- ja tappamistaitopankkia voi kartuttaa. Uusien taitojen myötä vastustajien niputtaminen käy helpommin ja entistä brutaalimmin. Mikäpä sen piristävämpää kuin iskeä kiipeilyhakku epämääräisen asemiehen kallosta läpi ja paiskata tämä sen jälkeen maahan. Toki pelissä voi myös kerätä kaikenlaista romua hirven palleista tehtyihin pikkupussukoihin, ja näitä voi sitten leirinuotion äärellä käyttää kotikutoisiin ase- ja varustepäivityksiin. Aseilla on pitkät päivityspolut, joten pelialueiden läpirymyäminen kannattaa. Parhaita asepäivityksiä varten on luonnollisesti löydettävä myös priimaa romua sekä vähintäänkin eksoottisia eläintennahkoja.

Notskilla kelpaa pohtia olevaista, ja samalla vaikkapa räpellellä aseita ja erinäisiä säkkejä rehujen kuljetukseen. Pahoittelut kuvan heikosta laadusta, Xbox One ei suostunut luopumaan kuvankaappauksista muutoin kuin bootleg-hengessä otetulla valokuvalla tv-ruudulta.

Toki pelissä on myös paljon muuta löydettävää. Kitezhin ympäristö tarjoaa totisille tonkijoille useita erilaisia hautoja tutkittavakseen, ja hautoihin on myös haudattu erilaisia pulmia pelaajien ratkottavaksi. Yleisesti ottaen pulmat ovat naurettavan helppoja, ja jotta nykypäivän varpusaivot eivät aivan turhautuisi, Lara tarjoaa jopa mietteiden muodossa vinkkejä seuraavista toimenpiteistä haudan pulmien selvittämiseksi. Kiitos vaan Crystal dynamics, Alzheimer odottaa jo nurkan takana, kun ei noita harmaita aivosoluja tarvitse juuri tässäkään pelissä vaivata. Palkinnot haudoista vaihtelevat, joskin yleensä Lara saa käyttöönsä jonkin hyödyllisen taidon tai kyvyn, kuten kehittyneemmät selviytymisvaistot.

UUUH. Kalloja! Scary as shit!! Laraakin näyttäisi jännittävän, tai sitten hän on käymässä kyykkytarpeille ja edessä tojottava kamera aiheuttaa pientä jännitystä ja ripauksen kiusallisuutta.

Pelin suurin helpottava tekijä onkin tuo edellä mainittu selviytymisvaisto. Kun Lara "kytkee vaiston päälle" (eikö se olisi koko ajan käytössä kuitenkin?) niin ympäristöstä paljastuu kaikkea mielenkiintoista. Maailma muuttuu harmaasävyiseksi, ja kiinnostuksenkohteet hohtavat kaikki kultaisina. Eipä tarvitse päätään vaivata turhanpäiväisellä pyörimiselläkään, kun kaiken löytää suht helposti käyttämällä tätä ylivoimaista selviytymisvaistoa.

Rise of the Tomb Raiderin pelimaailma on yllättävän mielenkiintoinen. Kauniisti silmämunille piirtyvä luonto on mielekästä katsottavaa ja maastot vaihtelevat loogisesti. Monissa paikoissa on myös paikallisia ihmisiä, jotka reagoivat Laran läheisyyteen vähintäänkin tervehtimällä. Lisäksi joiltain spesiaalihepuilta voi saada lisätehtäviä, jotka palkitsevat pelaajan erilaisilla tavoilla. 

Ihmisten lisäksi eläimet tuovat paikkaan kuin paikkaan eloa. Ne liikkuvat luonnollisesti, ja pakenevat Laran huomatessaan, joten seuraavaa asepäivitystä metsästäessä eläintennahkojen keräämiseen voi saada menemään tovin. Ai niin, mutta mites ne metsässä elävät linnut? Ilmeisesti linnut liikkuvat Crystal Dynamicsin tutkimusten mukaan suoraviivaisesti pisteestä toiseen, eikä niiden tarvitse juurikaan siipiään räpytellä. Naurettavan näköisesti ilmassa lipuvien lintujen paras puoli on siinä, että ne voi ampua alas vaikkapa kranaatinheittimellä. Kanojen kohdalla onnistuttiin paremmin. Ilmeisesti urbaanille koodarille oli luontevampaa käydä kananmunatilalla tarkistamassa miten se kotkottaja oikein vouhottaa paikasta toiseen, kuin mennä metsään seuraamaan lintujen käytöstä. Kanan kohdalla ei tarvinnut edes yrittää mallintaa luontevan oloista lentämistä, kun eihän ne potentiaaliset broilerin perkeleet osaa edes lentää kunnolla. 

Oikeanpuoleinen lintu on kana. Vasemmalla on kukko, jota ei välttämättä löydä tästä pelistä. Lähde: Wikipedia.

Graafisella puolella pelissä ei juurikaan ole moitittavaa. Upeasti omalle 50" plasmatelevisiolleni piirtyvä 1080p-tasoinen kuva säväyttää paikoitellen, eikä jätä kylmäksi kuin kyynisimmät grafiikkaintoilijat, jotka eivät todennäköisesti todellisista seikkailuista tiedä mitään (BatMUD, ADOM etc.). Laran hiukset ovat oikea pikselimaailman taideteos, ja pelin vaihtuvat sääolosuhteet saavat ne käyttäytymään varsin aidon oloisesti. Peliin on istutettu kohtia joista maisemia on mukava ihailla hektisen haudanryöstelyn ja ihmishenkien riistämisen lomassa. Voipa pelissä osallistua myös henkisen puolen ruokintaan, ja ottaa osaa paikallisen metsäjorman hautajaisiin. Hiljainen hetki kaiken ryminän keskellä tekee hyvää jopa paatuneimmalle energiajuomapärisijälle, ja hautajaisten tapahtuessa kauniilla kalliolla auringonlaskun aikaan voi samalla ihailla alhaalla aukeavaa laaksomaisemaa.

Nykypäivän pelaajien odotusten ollessa hyvin korkealla, ei äänimaailmaakaan sovi unohtaa. Monien kotoa löytyvät monikanavaiset äänijärjestelmät on saatava tuuttaamaan ympäröivän maailman rapinoita ja ripinöitä, jotta pelaaja tuntisi saavansa vastinetta 60-70 eurolleen jonka tästäkin pelistä on joutunut pulittamaan. RoTR (lyhenne, katso otsikko, jos et muuten keksi) ei jätä tässäkään suhteessa kylmäksi. Äänimaailma on runsas, ja vaihtuvat paikat sekä vuorokauden ajat tuovat mukanaan omat äänensä luoden vahvaa immersion tunnetta. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, niin protagonistin ääninäyttely on viehkeää, mutta myös sujuvaa ja erinomaisen eloisaa. Toki kiipeillessä ja hyppiessä ähinöitä ja puhinoita voisi olla ehkä hieman vähemmän, eihän tämä mikään pornoleffa ole kuitenkaan vaikka ylös ja alas koko ajan mennäänkin.

Neiti Lara Croftin ääninäyttelijätär. Rohkenisin veikata, että hänen fyysistä ulkomuotoa on tavoiteltu myös itse pelimallia mallinnettaessa. Ei se ainakaan väärin ole! ^_^ Lähde: New York Film Academy

Entäpä ne pelimekaniikat? Eipä valittamista, ainakaan pääasiassa. Lara tottelee ohjainta jouhevasti, ja kiipelyosuudet pelissä ovat varsin helppoja. Ehkä jopa turhankin, sillä todennäköisesti vuorilta tulee alas enemmän lumivuohia kuin Crofteja. Olkoonkin, että Crofteja nyt on näin tässä fiktiivisessä maailmassa vain yksi. Virheitä ohjauksen takia tapahtuu yllättävän vähän, joskin ampuminen tuliaseilla osoittautui ainakin allekirjoittaneelle välillä hankalaksi. Tämä nyt ei sinänsä pelin virhe ole, joten ei siitä sen enempiä moitteita. Lähitaistelu puolestaan tuntuu hieman heikosti toteutulta, ja yleensä se muodostuu päättömäksi hakulla ympäriinsä huiskimiseksi vastustajan hakatessa Laraa pitkin kylkiä ja pakaroita. Bittijumalille kiitos, Lara kuitenkin kestää mäiskimistä kuin UFC-kehän paraatisissit, ja tilanteen pystyy kääntämään useimmiten edukseen ilman hermostuttavaa lataustaukoa. Latausajat ovat muuten pelissä erinomaisen lyhyitä, joten mitään runk... kahvitaukoa ei niiden ajaksi tarvitse suunnitella.

Pariin kertaan mainitut pakarat ilman erityisempää syytä. Kuvassa vedenalainen hetki. Oikeanpuoleinen gluteus maximus virittynyt potkuttelun ohessa. Laralla on uintitekniikka ilmeisesti hallussa!

Pelissä on korostettu hiipimisen merkitystä, olkoonkin että kaikesta taitaa selvitä pätkimällä kaiken elollisen ympäriltään. Pelikenttiin on sijoitettu paljon esineitä, joilla vastustajia voi hämätä. Esimerkiksi joissain huoneissa saattoi olla kymmeniä lasipulloja (ilmeisesti paikallisten pullokaljoittelijoiden jälkeensä jättämiä), joita sitten oli mukava viskellä sinne tänne ja katsoa kuinka takticoolit palkkasoturit marssivat äänen perässä muniaan raapimaan ja ihmettelemään äänen lähdettä. Tämän jälkeen oli sitten helppoa hiipiä ohi heidän alkuperäisen patsastelupaikan ohitse. Itse en kuitenkaan tätä optiota kertaakaan kokeillut, joten en tiedä palkittiinko hiipiminen saavutuspisteillä. Sen verran tiedän, että vastustajien otsan tahi ohimon koristaminen nuolella tahi luodilla palkittiin varsin avokätisesti!

Lara hiipimässä. Luolassa ei tosin ole ketään muita, joten hiipiminen lienee väärä sana. Lähinnä luola on asettanut vertikaalisia haasteita liikkumiselle ja tämän takia ankkakävely on järkevin etenemismetodi.

Suorituskykypuolella Xbone hoitaa hommansa erinomaisesti, ja ilmeisesti pelin optimointi kyseiselle laitteelle on onnistunut koska minkäänlaisia takkuiluja ei ole havaittavissa. PC puolelta puolestaan kuulin hyvältä ystävältäni Kharakselta kehnoja uutisia, sillä peli pätkii ja paukkuu kuin viagrattoman vaari-iän saavuttaneen herran erektio. Toivoa sopii, että sinnekin mestarirotupuolelle saadaan tilanteen korjaavat patchit pikimmiten. Playstation puolelta on pakko mainita sen verran että siellä ei ole suorituskykyongelmia, koska tätä peliä ei yksinkertaisesti edes tuolle matolaatikolle tehty. Noh, sen verran myönnettäkööt, että nykypäivänä nämä eksklusiiviset pelit ovat aika elähtänyt idea vaikkakin ymmärrän miksi konsolivalmistajat haalivat moisia soppareita hoteisiinsa. Kaikkea se rahanahneus teettää. Pelaajiahan me kaikki olemme ja olisi kiva pelata samoja pelejä valitsemistamme laitteista huolimatta.

Kaiken kaikkiaan Rise of the Tomb Raider on varsin onnistunut jatko-osa pitkät perinteet omaavalle pelisarjalle. Edellisen Tomb Raider pelin läpi kolunneille tämä uusin iteraatio ei ehkä tarjoa niin suurta nautintoa kuin ensimmäistä kertaa tässä sukupolvessa kyseiseen pelisarjaan tarttuville. Toisaalta tutut elementit tekivät pelin sisäistämisen helpommaksi, ja riittävät uudistukset puhalsivat peliin eloa. Itse olisin kaivannut enemmän brutaaleja kuolinanimaatioita joita edellisessä osassa oli ripoteltu sinne tänne kuin pullanmuruja joenvarren sorsille. Lisäksi peli olisi saanut olla seikkailullisesti hankalampi. En siis tarkoita haastavampia taisteluita, vaan monimutkaisempia pulmia ja vähemmän itsestäänselviä valkoisia kielekkeitä, seinäkkeitä ja kirkkaan keltaisia rappusia joista ei sisäsiittoisempikaan erehtyisi menemään ohitse. 

Oli miten oli, testosteronia pursuavan pelimaailman ristiaallokossa on välillä kiva kiivetä turvaan naisen ojentamalle pelastuslautalle ja potkia hieman miehiä palleille. Naisnäkökulmasta – jota minulla ei valitettavasti ole konkreettisesti mahdollista tarjota – nähden uskoisin että pelisarjan huomattavasti vähentynyt seksismi on myös omiaan tuomaan pelisarjan pariin lisää kauniimman sukupuolen edustajia, joita pelimaailma kieltämättä kaipaa. Tasa-arvon mielessä, kiitoksia Crystal dynamics jälleen yhdestä hienosta pelistä!

PS. Nyt jo julkaistut lisäsisällöt on skipattu arvostelussa, sillä en ole niitä pökäleitä vaivautunut vielä kokeilemaan.


Peliarvostelu numeroina. 
Arvosteluasteikko 1-10, jossa 10 parasta mahdollista herkkua ja 1 ruton raiskaaman rotan veristä ripulia. Pitkäikäisyys: 1 kohdalla pelin voi lopettaa jo alkuvalikoissa, 10 kohdalla pelin paliin voi palata loputtomasti. Vaikeusaste: 1 on mielenterveyttä järkyttävän helppo, 10 puolestaan päinvastoin. Tarina: 1 tarkoittaa sitä, että pelissä ei ole juonta laisinkaan ja 10 kohdalla puhutaan eeppisestä sekä moniulotteisesta tarinasta.

Yleisarvosana: 8,7
Grafiikka: 9,0
Pitkäikäisyys / uudelleenpeluuarvo: 7,5
Vaikeusaste: 5,5
Tarina: 8,2


Tiukoin seikkailuterveisin, Patonki Toni (Xbox One)

What to expect when you're expecting – Fallout 4

Ohoy! 

Älyttömän puhelimeni näytöltä paistaa silmämuniin porautuva pikselikokonaisuus. Fallout 4 Playstation 4 -versiona nojailee kynttilätelineeseen minun ja rouvani keittiön pöydällä. Neitseellisenä. Rapisevaan muovikääreeseen käärittynä. Kuin odottaen miehen kosketusta. Ah, niin jännittävää monellakin tasolla.

Olen tarkoituksenmukaisesti jättänyt lukematta kaikki arvostelut kyseisestä pelistä. Muiden asettamat ennakko-odotukset ja mielikuvat asiasta jääkööt saamatta. Haluan kokea pelin itse. Aivan kuten olisin aikanaan halunnut kokea Taru sormusten herrasta -elokuvasarjan ilman kirjojen – damn you books! – asettamia ennakko-odotuksia, jotka olivat miltei mahdottomat herra Jacksonin täyttää. Noh, annetaan miehelle kunniaa, koska elokuvat olivat todella hyviä vaikka ymmärrettävistä syistä joitain asioita jouduttiin jättämään pois. Kaikesta huolimatta, olen itse onnistunut asettamaan itselleni odotuksia kyseisen pelin suhteen. Tähän vaikuttaa toki monet tekijät: aikaisemmat pelisarjan osat (Bethesdan toteuttamat [jätetaan "orkkis" sarja rauhaan]), traileri jonka katsoin aikaa sitten, yleinen hypetys ja kummallisissa paikoissa olevat Fallout 4 mainokset (esim. pahvinen Vault boy Prisman elektroniikkaosaston myyjätiskillä).

Odotukset pelin suhteen ovat tästä kaikesta johtuen... varsin matalat. En yksinkertaisesti odota peliltä kummoisia. Trailerissa pelin maailma vaikutti jo liian kehittyneeltä. Toimintaa oli paljon ja ympäristössä kohosi korkeita rakennuksia ja ilmassa leijui hyvin kehittyneen oloisia lentoaluksia. Kadoksissa oli Fallout New Vegasin maukkaan askeettinen meininki. Karu aavikko, mies ja ilmakivääri. Siinä vasta lähtökohta eeppiselle seikkailulle. 

Hahmojen kasvot vaikuttivat osittain kompastuskiviltä – niiltä kiviltä mihin tuppaat metsässä kompastumaan – vanhakantaisen oloisen kasvomallinnuksen johdosta. Ovatko Bethesdan pojat ja tytöt oppineet aikaisemmista kuminaamoistaan joita koko pelaava maailma on rynnistänyt modaamaan urakalla paremman näköisiksi? Pelimoottori maalailee trailerin perusteella todella näyttäviä maisemia ja valaistus sekä sääolosuhteet ovat mielestäni upeasti toteutettuja. Sitten ruutuun ilmestyy ihminen ja kavahdan. 80-luvun Barbara seksinukke yhdistettynä Michael Jacksoniin. WTF? Tämäkö se pelin pahis on? Kuka hän on? Toivottavasti napalmi- ja happosateesta vaivoin selvinnyt NPC. Muuten en keksi olemassaolon syytä tuon näköiselle ihmishahmolle 2015 vuonna julkaistuun peliin... no joo, ehkä tämä on hieman kärjistettyä, sillä seuraavat trailerissa näkyvät ihmishahmot ovat varsin siedettäviä, osittain jopa hyviäkin. Kehitystä on selvästikin tapahtunut! Mahtavaa.

Hypeä on riittänyt pitkin vuotta. Fanipojat ovat sumupuntteineen väitelleet asioista pitkin netin keskustelupalstoja ja ovatpa jopa omat kaverinikin hehkutelleet omia sytytystulppiaan ja hieroneet vehkeitään innosta väristen. On puhuttu vanilla-modesta, 24-h pelimaratoneista ja poikamaisista odotuksista. Mielipiteitä on ollut monenlaisia, puolesta ja vastaan. Mutta kuten itse sanoin, roikun tällä hetkellä tasapainossa, joskin mittarit värähtelevät osittain negatiivisen puolella palaten välillä positiivisen puolelle. Aika, tämä ilta ja monet tulevat illat toivon mukaan, näyttää kumpaan suuntaan viisari värähtää lopullisesti. 

Varmaahan on että sota... sota ei koskaan muutu. Ja tosiaan toivon, että tämäkään osa ei hirveästi ole sydämeltään muuttunut New Vegasista, tuosta pelistä jonka parissa koin loistavia hetkiä ihanista bugihelveteistä huolimatta.

Palataan asiaan, kunhan olen kokenut tämän pelin itse ja olen kirjoittanut siitä arvostelun, joka perinteisesti ei ketään kiinnosta.

Terveisin,
Kapteeni_Kampfer
@fallout4@ps4
#cumseeme#falloutblues#spermwhaleisntmadeofsperm

Rankat pelit – Rankat ruuat: Pekoni C-4

Nostetaanpa vatsa pöydälle ja puhutaan hieman pelaajan energiankulutuksesta.

Pelaaminen – toisin kuin yleisesti ja varsin virheellisesti uskotaan – on raskasta lähes työstä käyvää... tekemistä. Senpä takia monet meistä turvautuvat erinäisiin energia-apuihin kuten energia- ja kolajuomiin. Kiinteiden ravinteiden puolelta suositaan ymmärrettävästi hiilaripitoisia eineksiä ja ystäviltämme turkkilaisilta puhelinsoitolla saataviin italian pyttipannuihin.

Pelatessa aivot käyvät ylikierroksilla ja tokihan kaikki tietävät aivotyön kuluttavan huomattavan paljon energiaa. Lisäksi raivosta nykivät otsasuonet ja kiihtynyt pulssi saavat kehon kuonat liikkeelle ja ympäri taloa ajoittain lennelleen ohjaimen perässä käyskentely on raskasta sekin. Toki pelkkä istuminenkin kuluttaa energiaa ja yli 10 tuntisiksi venyvät pelisessiot on niiden hektisyydestä huolimatta rytmitettävä pienillä evästelytauoilla. Eihän sitä mies muuten jaksa istua tuolilla tahi sohvalla yhtä ryhdikkäästi kuin ripuli pöntön posliiniseinällä.

Mitä ikinä sitä mieleen juolahtaakaan laittaa suuhunsa, olen muutamilla empiirisillä kokeilla löytänyt parhaan peliruuan. Tämä niin sanottu kalori- ja proteiinipommi on takuuvarma nälän tappaja (BOOM! HEADSHOT!). Ruoka on myös niin käsittämättömän rasvaista ja tuhtia, että se myös pitää nälän pois. Ja kauan. Mahdollisesti jopa lopun elämää, sillä en mene takuuseen etteikö tämmöisen annoksen yksin syövä "nuku pois" pelin äärellä muutaman tunnin syömisen jälkeen. Varmaa on, että yksikään lääkäri tätä ei kenellekään suosittele.

Mutta asiaan. Itse resepti ei ole minun kehittämä, vaan idean esitteli aikanaan ystäväni joka oli löytänyt sen puolestaan jostain ja mistä jostain sen löysi on helvetinmoinen mysteeri. Oli miten oli, alkuperällä ei niin ole väliä tässä yhteydessä vaan sillä että saadaan mahat täyteen ja jaksetaan pelata jatkossakin. Onnellisina. Ja rypyttömän pyöreäkasvoisina.

Tässä vaiheessa tekstiä voit vetäistä lenkkarit jalkaan ja suunnata tätä lukien kohti lähintä Alepaa tahi mitä hyvänsä yllättävän lähellä sijaitsevaa Neuvostoliiton ajoilta tuttua "kauppaa". Suomessa kun melkein mistä tahansa kiparista saa tähän ruokaan tarvittavat ainesosat.

Saavuttuasi mestoille osta seuraavat elintarvikkeet:
- Helvetisti pekonia
- Kilo tahi pari rasvaista possusta puristettua jauhelihaa
- Jokunen limppu Oltermannia tahi muuta yli 21% rasvaprosentilla varustettua muodokasta juustomöykkyä
- Paketti Koskenlaskija -tuorejuustoa (vain yksi, ei tässä väkisin epäterveellistä yritetä tehdä)
- Feta-juustoa (juustoa ei ylipäätään voi olla missään liikaa)
- Tuoreita peperoneja (ei sitä perkeleen suolaista meetvurstia vaan kusisessa etikassa kylpeviä pippureita)

Maksa tai ota juoksueväät, sama se, mutta roijaa romut kotiin ja pistä paras essu päälle. Muista ottaa vaatteet pois, sillä parhaat kokkausideat syntyvät aina alasti essu päällä.

Aloitetaan pekoneista. Oleellista on avata paketit ja ottaa pekonit ulos. Ilman tätä ruokaan saattaisi jäädä ikävän muovinen sivumaku, vaikka elintarvikemuovi varmaan suhteellisen harmitonta onkin. Pekonipaketin takana olevasta alumiinista en puolestaan olisi niin varma, mutta tokihan suolisto olisi hyvä vuorata ruuansulatuksen helpoittamiseksi teflonin kaltaisella pinnoitteella.

Päräytä pekoneista kaunis neliön muotoinen mattomainen kudelma. Tässä vaiheessa nälkä on varmaan jo sen verran kova että vetäise vaikka hedelmiä kupeista. Jaksaa odotella sitten tämän ruuan valmistumista.

Kas näin! Konsanaan kuin vanha perulainen mummeli olisi tehnyt marsuista suikaleita ja herkullisen ponchon!

Pekoniponchon valmistuttua on syytä tarrata jauhelihaan kuin sen paremman puoliskon kankkuun. Rutista, rutista, rutista, rutista, rutista, rutista kunnes jauheliha on tahnamaista mönjää ja mausta sangollisella suolaa, perkeleenmoisella määrällä pippuria ja millä hyvänsä mausteilla nyt mielitkään. En suosittele kanelia enkä vaniljatankoja, koska ovathan ne hieman homahtavia mausteita liharuokaan. Kun jauhelija muistuttaa motarin varrelle räjähtänyttä pesukarhua on aika heittää möntti tiskiin ja läpsytellä siitä noin 1 cm paksuinen neliö. Läps, läps, läps.

Kas näin. Huomatkaa kuinka tunnontarkasti tein jauhelihalevystä neliön.

En tiedä miten te teitte tämän, mutta itse olin ovelasti laittanut tiskin ja jauhelihan väliin leivinpaperia, jonka avulla suoritin seuraavan vaiheen eli jauhelihalevyn siirtämisen pekonimaton päälle. Paperista kiinni ja kippaa. Kyllä se siitä. Kun jauhelihalevy makailee pekonimatolla kuin lihava saksalainen riippumatossa Espanjan aurinkorannalla on aika ottaa lisukkeet esiin. Leikkaa juusto auki, silppua, höylää tahi raasta mieleisesi määrä tätä verisuonien tulevaa Sika-flexiä ja laita juustokasa sivuun vielä hetkeksi. Nimittäin ensimmäisenä jauhelihan päälle kannattaa viritellä härksi kerros sulatejuustoa. Veitsellä tahi lääpi kädellä.

Kas näin. Älä kitsastele määrän kanssa. Enemmän on parempi, samoin kuin isompi on parepi muissa asioissa. Paitsi kasvaimissa.

Levitettyäsi tarpeettoman paljon juustoa jauhelihalle on aika lisätä pippureita. En lähe tässä asiassa hienostelemaan vaan totean saman kuin aikaisemmin. Enemmän on parempi. Ota puukko kauniiseen kouraan ja rynkytä tuoreet vihreät pirulaiset palasiksi ja heitä ne tuorejuuston päälle.

Kas näin. "Katso äiti! Kyllä minäkin salaattia ruokani kanssa syön!"

Kun ollaan saatu ruokaympyrästä salaatit pois alta, niin on aika lisätä maitotuotteita. Pelaajan luiden pitää olla vahvat jotta ne kestävät vuosien aikana kertyvän rasvamassan painon alla. Pitäähän sitä olla ehjät sääriluut jotta pystyy kävelemään jääkaapille hakemaan Kola-Ollin inhoamaa hapokasta juomaa. Jottia tuota. Heitä juustot peperonien päälle. *pruits* Eikun hetkonen. *heips* Hmm. Ei vieläkään kuulosta oikealta. No kuvittele tähän jokin ääni mikä mielestäsi kuvaa heittämistä parhaiten. Itsellä ei mielikuvitus moiseen näköjään näin äkkiseltään riitä. Pitäisi varmaan suunnitella näitä blogijuttuja eikä heittää lonkalta...

Kas näin! JUUSTOA. Kun olet saanut juustot hommaan sisään. Lisää vielä toinen satsi, koska juustoa ei voi olla liikaa.

Nyt on sitten taikatempun vuoro. On aika kääräistä tämä läjä kauniiksi C-4 muoviräjähdepötköä muistuttavaksi pötköksi. Assosiaatiot lihavaan penikseen eivät sitten kuulu asiaan, joten jättäkää kommenttikenttä tyhjäksi moisten osalta. Tässäkin asiassa helpottaisi kummasti mikäli olette tajunneet jo homman alussa rakentaa pekonimaton leivinpaperille. Tartu paperin reunasta kiinni ja pyöräytä homma alkuun. En nyt ala neuvomaan miten rullaa rullaatte, kyllä se siitä sutjaantuu kun vaan aikansa pyörittelette. Lopputuotteen kuuluisi näyttää suurinpiirtein seuraavan kuvan mukaiselta.

Kas näin! Siinähän se tuubi onkin.

Teen itse aina saman virheen tätä kyseistä peliherkkua valmistaessa. Jätän Pekoni C-4:n päät auki ja sisälle jemmatut herkulliset juustot valuvat pellille ja palavat siihen kiinni uunivastusten porotuksessa. Voit toki tehdä itse myös niin, sillä en ole vielä jaksanut miettiä mahdollista sulkumekanismia C-4:n päille, joka tapauksessa lopputulos on hyvä ja voihan se olla että alitajuntaisesti yritän säästää sydänparkaani ulostuttamalla liiat juustot pellille ennen ruuan nauttimista. Voin taata että makua pötköön jää joka tapauksessa. No niin, mutta kuitenkin... toivottavasti tajusit jossain vaiheessa prosessia laittaa uunisi lämpiämään ja se on nyt lämmennyt mukavaan kerrostalokommuunin perjantai-illan saunan lämpötilaa lähentelevään 180-asteeseen.

Kas näin! Aaah, testileikkaus osoittaa kuuman reiän tursuavan herkullista valkoista juustoa. Kaunista katsottavaa tuo pellillä kupliva ylimääräinen rasva jonka voi myöhemmin lusikoida vaikka kitusiinsa.

Kauanko Pekoni C-4:n pitää sitten olla uunissa? Vastatakseni rehellisesti: en tiedä. Itse pidän sitä niin kauan että se on kypsä. Kauanko siihen teillä menee? Helvetin vaikea sanoa, joten odottelkaa maltillisesti ja testatkaa parin tunnin jälkeen leikkaamalla miltä C-4 näyttää sisältä. Älkää huoliko! C-4 on vaaraton vaikka kuumassa muhiikin. Uunin paine ei riitä räjäyttämään tätä C-4 pötköä joten leikkaaminen on turvallinen tapa varmistaa syömäkelpoisuus. Punainen sisus on iso ei, ei. Mauttoman harmaan värinen tasainen massa puolestaan kielii kohta kielesi rasvakerroksesta vastuussa olevasta suupalasta, sillä tuon värin nähdessäsi on aika viheltää peli poikki. Vedä hanska käteen ja tarttu pötköön ja nosta se jäähtymään. Leikkaa sopiviksi viipaleiksi ja tarjoile itsellesi grillisalaatin kera. Suosittelen majoneesirikasta Chili-grillisalaattia. Pitäähän sitä muistaa terveys!

Mikäli ruoka meni pieleen, niin älä ota minuun yhteyttä sillä minua ei suurella todennäköisyydellä kiinnosta. Ja jos totta puhutaan, niin tätä on helvetin vaikea mokata. Bon appétit ja mitä herkullisimpia pelihetkiä rakkaat pallinaamat! ^_^

Terveisin,
Kapteeni Väliliha