Peliarvostelu: Rise of the Tomb Raider – Raatovuorten prinsessa

Lara Croft – tuo pelimaailman ehkä ikonisin ja mikseipä myös tunnetuin naispuoleinen protagonisti – seikkailee jälleen, vai sanoisinko, tappaa jälleen. 

Massiivisista kuuden polygonin muodostamista rinnoista on päästy 20 vuodessa pikkutarkasti mallinnettuihin ja varsin tiukkoihin housuihin verhottuihin hyvin muodostuneisiin pakaroihin. Ajan hengessä selvästikin mennään, ja silikonirintavarustus on vaihdettu kuumottaviin kyykkypakaroihin. Housut kosteina pelanneiden pikkuisten ja hieman isompien poikien pelipäiväunesta on kuoriutunut naisia voimaannuttava seikkailijatar, joka kuin suorastaan feminismiä uhkuen lahtaa äijänkäivälettä tieltään kuin se kuuluisa gerbiili heinää. 

Gerbiilejä syömässä hein... ei kun tuota... noh, syömässä jotain... kuin heinää? Lähde: Wikipedia.

Tähän neitoon on nykymiehenkin sopivaa samaistua! Toki nykypäivän pastellisävyihin verhoutuvista hipstereistä ei ehkä näin miehekkääseen toimintaan ole tarttumaan, saati samaistumaan. Peli siis koetaan hyvin kauniisti mallinnetun naisen näkökannalta, jonka auraalisen puolen kokemuksesta huolehtii todella seksikkäällä brittiaksentilla kuorrutetun englanninkielen kautta Camilla Luddington. Tosin tämä kaikki pelihahmoon liittyvä makustelu on jo tuttua 2013 ilmestyneestä Tomb Raider re-bootista. Tomb Raider oli varsin onnistunut re-boot Crystal Dynamicsilta, jossa käsiteltiin tämän nuorten miesten mieliä vuonna 1996 kutkuttaneen pelihahmon syntyperää eräänlaisen origins-tarinan kautta. Noin 20-vuotias Lara haaksirikkoutui retkikuntineen ja ystävineen mielipuolisen aurinkokultin kansoittamalle saarelle, jossa nuoren naisen mieli järkkyy ja iloisesta historian aarteita jahtaavasta poninhäntätytöstä kehkeytyy jokseenkin kylmäkiskoinen ja vastustajilleen äärettömän tappava naisen alku.

Rise of the Tomb Raider tapahtuu ilmeisesti hieman tämän saaripiknikin jälkeen, ja tällä kertaa Laraa harmittaa edesmenneen isänsä tahriutunut maine (varmaan isukin itsemurhakin painaa brittineidon mieltä) ja saarelta mielen perukoille jääneet synkät varjot. Lähes uskonnollisella kiihkolla isänsä etsimää legendaarista Kitezhin kaupunkia metsästävä Lara ajautuu Siperiaan, jossa hän kohtaa veikeät Trinity-järjestön palkkasoturiköriläät. Isän maine on pelastettava, ja kun perhekulissit alkavat kaatumaan niin sen myötä alkaa kaatumaan myös vastustajiakin. Jotka ovat kaikki muuten miehiä, pelin antagonistia lukuunottamatta. Ilmeisesti naisista ei ole pahan kätyreinä puuhasteleviksi palkkasotureiksi, vaikka Laraa ajatellen heidän ei olisi mitään muuta kannattanut palkatakkaan kuin n. 21-vuotiaita arkeologi/tappaja/seikkailija-henkisiä neitokaisia.

Pelin juoni on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja toiminnan välissä esiintyvät pelimoottorilla tuotetut välianimaatiot kuljettavat juonta mutkattomasti eteenpäin. Dialogit hahmojen välillä tuntuvat luontevilta, ja tarina onnistuu pitämään pelaajan hyvin hyppysissään. Toki aivan Inception-elokuvan tasoista juonikikkailua ei nähdä, mutta eipä tässä pelissä kovin paljon muutenkaan ehditä nukkumaan jotta noille sfääreille päästäisiin edes nousemaan. 

Pelin pääasiallisena tapahtumapaikkana on siis meille suomalaisille läheinen Siperia, jossa maisemiin tuo vaihtelua metsät, luolat, geotermiset lähteet ja vertahyytävät lumisolat myrskyineen. Jylhissä maisemissa Lara rämpii, pomppii, juoksee ja kiipeilee kuin lumivuohi konsanaan, eli on näillä haastavilla Siperian saloilla kuin kotonaan.

Lumivuohi. Kyseinen lumivuohi ei liity peliin oikeastaan mitenkään. Peliä arvostellessa ei satutettu vuohia (minkäänlaisia).  Lähde: wikipedia.

Pelin tapahtumapaikkoihin on jälleen (vrt. Tomb Raider, 2013) saatu hienosti vertikaalista ulottuvuutta, ja tarinan edistymisen myötä karttuva kalupakki mahdollistaa aikaisemmin vierailluilla lokaatioilla uusien asioiden löytämisen. Tämä siksi että toisin kuin lumivuohi, Lara ei – painovoimaa varsin väkevästi uhmaavasta ponnistuksestaan huolimatta – ihan joka paikkaan pääse ilman vehkeisiin tarttumista. 

Paikka paikoin varusteiden puuttuminen tuntuu hieman keinotekoiselta, sillä uskoisin saavani lipun narun aukaistua ilman puukkoakin jonka nyt sattumoisin löytää vain tietystä paikasta peliä, eikä esim. jokaiselta vastaantulevalta täydessä sotavarustuksessa olevalta palkkasoturilta. Ja olisipa tehnyt mieli napata maassa makaavalta ruumiilta hänen vielä eläessään iloisesti papattanut moderni rynnäkkökivääri oman kusisesta kuusen oksasta ja kauriin suolesta väsätyn jouskarin parivaljakoksi. Mutta ei.

Uusien varusteiden löytämisen myötä on kuitenkin mukava ottaa hieman takapakkia mielessään, ja pohtia missä kaikissa paikoissa tätä uutta vehjettä voisi nyt käyttää. Todellisen saavutusmetsästäjän on koluttava peli läpikotaisin saavuttaakseen täydellisen gamer scoren, joten näiden ns. solmukohtien sijainnit on hyvä painaa mieleen. Pelialue on nimittäin yllättävän laaja, joten kaikkien paikkojen läpikäyminen uudelleen saattaisi tuntua raskaalta. Onneksi pelin jokaiselta alueelta on ns. ynnäyskohta, josta näkee listan muodossa mitä kaikkea triviaalia ja tarpeellisempaa on vielä löytämättä/tutkimatta.

Jotta erinäisten tavaroiden ja paperinpalojen juokseminen ei tuntuisi vain turhalta ja päälle liimatulta tekemiseltä, peli palkitsee ahkeran hautaryöväämisen kokemuspisteillä, joilla Laran selviytymis- ja tappamistaitopankkia voi kartuttaa. Uusien taitojen myötä vastustajien niputtaminen käy helpommin ja entistä brutaalimmin. Mikäpä sen piristävämpää kuin iskeä kiipeilyhakku epämääräisen asemiehen kallosta läpi ja paiskata tämä sen jälkeen maahan. Toki pelissä voi myös kerätä kaikenlaista romua hirven palleista tehtyihin pikkupussukoihin, ja näitä voi sitten leirinuotion äärellä käyttää kotikutoisiin ase- ja varustepäivityksiin. Aseilla on pitkät päivityspolut, joten pelialueiden läpirymyäminen kannattaa. Parhaita asepäivityksiä varten on luonnollisesti löydettävä myös priimaa romua sekä vähintäänkin eksoottisia eläintennahkoja.

Notskilla kelpaa pohtia olevaista, ja samalla vaikkapa räpellellä aseita ja erinäisiä säkkejä rehujen kuljetukseen. Pahoittelut kuvan heikosta laadusta, Xbox One ei suostunut luopumaan kuvankaappauksista muutoin kuin bootleg-hengessä otetulla valokuvalla tv-ruudulta.

Toki pelissä on myös paljon muuta löydettävää. Kitezhin ympäristö tarjoaa totisille tonkijoille useita erilaisia hautoja tutkittavakseen, ja hautoihin on myös haudattu erilaisia pulmia pelaajien ratkottavaksi. Yleisesti ottaen pulmat ovat naurettavan helppoja, ja jotta nykypäivän varpusaivot eivät aivan turhautuisi, Lara tarjoaa jopa mietteiden muodossa vinkkejä seuraavista toimenpiteistä haudan pulmien selvittämiseksi. Kiitos vaan Crystal dynamics, Alzheimer odottaa jo nurkan takana, kun ei noita harmaita aivosoluja tarvitse juuri tässäkään pelissä vaivata. Palkinnot haudoista vaihtelevat, joskin yleensä Lara saa käyttöönsä jonkin hyödyllisen taidon tai kyvyn, kuten kehittyneemmät selviytymisvaistot.

UUUH. Kalloja! Scary as shit!! Laraakin näyttäisi jännittävän, tai sitten hän on käymässä kyykkytarpeille ja edessä tojottava kamera aiheuttaa pientä jännitystä ja ripauksen kiusallisuutta.

Pelin suurin helpottava tekijä onkin tuo edellä mainittu selviytymisvaisto. Kun Lara "kytkee vaiston päälle" (eikö se olisi koko ajan käytössä kuitenkin?) niin ympäristöstä paljastuu kaikkea mielenkiintoista. Maailma muuttuu harmaasävyiseksi, ja kiinnostuksenkohteet hohtavat kaikki kultaisina. Eipä tarvitse päätään vaivata turhanpäiväisellä pyörimiselläkään, kun kaiken löytää suht helposti käyttämällä tätä ylivoimaista selviytymisvaistoa.

Rise of the Tomb Raiderin pelimaailma on yllättävän mielenkiintoinen. Kauniisti silmämunille piirtyvä luonto on mielekästä katsottavaa ja maastot vaihtelevat loogisesti. Monissa paikoissa on myös paikallisia ihmisiä, jotka reagoivat Laran läheisyyteen vähintäänkin tervehtimällä. Lisäksi joiltain spesiaalihepuilta voi saada lisätehtäviä, jotka palkitsevat pelaajan erilaisilla tavoilla. 

Ihmisten lisäksi eläimet tuovat paikkaan kuin paikkaan eloa. Ne liikkuvat luonnollisesti, ja pakenevat Laran huomatessaan, joten seuraavaa asepäivitystä metsästäessä eläintennahkojen keräämiseen voi saada menemään tovin. Ai niin, mutta mites ne metsässä elävät linnut? Ilmeisesti linnut liikkuvat Crystal Dynamicsin tutkimusten mukaan suoraviivaisesti pisteestä toiseen, eikä niiden tarvitse juurikaan siipiään räpytellä. Naurettavan näköisesti ilmassa lipuvien lintujen paras puoli on siinä, että ne voi ampua alas vaikkapa kranaatinheittimellä. Kanojen kohdalla onnistuttiin paremmin. Ilmeisesti urbaanille koodarille oli luontevampaa käydä kananmunatilalla tarkistamassa miten se kotkottaja oikein vouhottaa paikasta toiseen, kuin mennä metsään seuraamaan lintujen käytöstä. Kanan kohdalla ei tarvinnut edes yrittää mallintaa luontevan oloista lentämistä, kun eihän ne potentiaaliset broilerin perkeleet osaa edes lentää kunnolla. 

Oikeanpuoleinen lintu on kana. Vasemmalla on kukko, jota ei välttämättä löydä tästä pelistä. Lähde: Wikipedia.

Graafisella puolella pelissä ei juurikaan ole moitittavaa. Upeasti omalle 50" plasmatelevisiolleni piirtyvä 1080p-tasoinen kuva säväyttää paikoitellen, eikä jätä kylmäksi kuin kyynisimmät grafiikkaintoilijat, jotka eivät todennäköisesti todellisista seikkailuista tiedä mitään (BatMUD, ADOM etc.). Laran hiukset ovat oikea pikselimaailman taideteos, ja pelin vaihtuvat sääolosuhteet saavat ne käyttäytymään varsin aidon oloisesti. Peliin on istutettu kohtia joista maisemia on mukava ihailla hektisen haudanryöstelyn ja ihmishenkien riistämisen lomassa. Voipa pelissä osallistua myös henkisen puolen ruokintaan, ja ottaa osaa paikallisen metsäjorman hautajaisiin. Hiljainen hetki kaiken ryminän keskellä tekee hyvää jopa paatuneimmalle energiajuomapärisijälle, ja hautajaisten tapahtuessa kauniilla kalliolla auringonlaskun aikaan voi samalla ihailla alhaalla aukeavaa laaksomaisemaa.

Nykypäivän pelaajien odotusten ollessa hyvin korkealla, ei äänimaailmaakaan sovi unohtaa. Monien kotoa löytyvät monikanavaiset äänijärjestelmät on saatava tuuttaamaan ympäröivän maailman rapinoita ja ripinöitä, jotta pelaaja tuntisi saavansa vastinetta 60-70 eurolleen jonka tästäkin pelistä on joutunut pulittamaan. RoTR (lyhenne, katso otsikko, jos et muuten keksi) ei jätä tässäkään suhteessa kylmäksi. Äänimaailma on runsas, ja vaihtuvat paikat sekä vuorokauden ajat tuovat mukanaan omat äänensä luoden vahvaa immersion tunnetta. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, niin protagonistin ääninäyttely on viehkeää, mutta myös sujuvaa ja erinomaisen eloisaa. Toki kiipeillessä ja hyppiessä ähinöitä ja puhinoita voisi olla ehkä hieman vähemmän, eihän tämä mikään pornoleffa ole kuitenkaan vaikka ylös ja alas koko ajan mennäänkin.

Neiti Lara Croftin ääninäyttelijätär. Rohkenisin veikata, että hänen fyysistä ulkomuotoa on tavoiteltu myös itse pelimallia mallinnettaessa. Ei se ainakaan väärin ole! ^_^ Lähde: New York Film Academy

Entäpä ne pelimekaniikat? Eipä valittamista, ainakaan pääasiassa. Lara tottelee ohjainta jouhevasti, ja kiipelyosuudet pelissä ovat varsin helppoja. Ehkä jopa turhankin, sillä todennäköisesti vuorilta tulee alas enemmän lumivuohia kuin Crofteja. Olkoonkin, että Crofteja nyt on näin tässä fiktiivisessä maailmassa vain yksi. Virheitä ohjauksen takia tapahtuu yllättävän vähän, joskin ampuminen tuliaseilla osoittautui ainakin allekirjoittaneelle välillä hankalaksi. Tämä nyt ei sinänsä pelin virhe ole, joten ei siitä sen enempiä moitteita. Lähitaistelu puolestaan tuntuu hieman heikosti toteutulta, ja yleensä se muodostuu päättömäksi hakulla ympäriinsä huiskimiseksi vastustajan hakatessa Laraa pitkin kylkiä ja pakaroita. Bittijumalille kiitos, Lara kuitenkin kestää mäiskimistä kuin UFC-kehän paraatisissit, ja tilanteen pystyy kääntämään useimmiten edukseen ilman hermostuttavaa lataustaukoa. Latausajat ovat muuten pelissä erinomaisen lyhyitä, joten mitään runk... kahvitaukoa ei niiden ajaksi tarvitse suunnitella.

Pariin kertaan mainitut pakarat ilman erityisempää syytä. Kuvassa vedenalainen hetki. Oikeanpuoleinen gluteus maximus virittynyt potkuttelun ohessa. Laralla on uintitekniikka ilmeisesti hallussa!

Pelissä on korostettu hiipimisen merkitystä, olkoonkin että kaikesta taitaa selvitä pätkimällä kaiken elollisen ympäriltään. Pelikenttiin on sijoitettu paljon esineitä, joilla vastustajia voi hämätä. Esimerkiksi joissain huoneissa saattoi olla kymmeniä lasipulloja (ilmeisesti paikallisten pullokaljoittelijoiden jälkeensä jättämiä), joita sitten oli mukava viskellä sinne tänne ja katsoa kuinka takticoolit palkkasoturit marssivat äänen perässä muniaan raapimaan ja ihmettelemään äänen lähdettä. Tämän jälkeen oli sitten helppoa hiipiä ohi heidän alkuperäisen patsastelupaikan ohitse. Itse en kuitenkaan tätä optiota kertaakaan kokeillut, joten en tiedä palkittiinko hiipiminen saavutuspisteillä. Sen verran tiedän, että vastustajien otsan tahi ohimon koristaminen nuolella tahi luodilla palkittiin varsin avokätisesti!

Lara hiipimässä. Luolassa ei tosin ole ketään muita, joten hiipiminen lienee väärä sana. Lähinnä luola on asettanut vertikaalisia haasteita liikkumiselle ja tämän takia ankkakävely on järkevin etenemismetodi.

Suorituskykypuolella Xbone hoitaa hommansa erinomaisesti, ja ilmeisesti pelin optimointi kyseiselle laitteelle on onnistunut koska minkäänlaisia takkuiluja ei ole havaittavissa. PC puolelta puolestaan kuulin hyvältä ystävältäni Kharakselta kehnoja uutisia, sillä peli pätkii ja paukkuu kuin viagrattoman vaari-iän saavuttaneen herran erektio. Toivoa sopii, että sinnekin mestarirotupuolelle saadaan tilanteen korjaavat patchit pikimmiten. Playstation puolelta on pakko mainita sen verran että siellä ei ole suorituskykyongelmia, koska tätä peliä ei yksinkertaisesti edes tuolle matolaatikolle tehty. Noh, sen verran myönnettäkööt, että nykypäivänä nämä eksklusiiviset pelit ovat aika elähtänyt idea vaikkakin ymmärrän miksi konsolivalmistajat haalivat moisia soppareita hoteisiinsa. Kaikkea se rahanahneus teettää. Pelaajiahan me kaikki olemme ja olisi kiva pelata samoja pelejä valitsemistamme laitteista huolimatta.

Kaiken kaikkiaan Rise of the Tomb Raider on varsin onnistunut jatko-osa pitkät perinteet omaavalle pelisarjalle. Edellisen Tomb Raider pelin läpi kolunneille tämä uusin iteraatio ei ehkä tarjoa niin suurta nautintoa kuin ensimmäistä kertaa tässä sukupolvessa kyseiseen pelisarjaan tarttuville. Toisaalta tutut elementit tekivät pelin sisäistämisen helpommaksi, ja riittävät uudistukset puhalsivat peliin eloa. Itse olisin kaivannut enemmän brutaaleja kuolinanimaatioita joita edellisessä osassa oli ripoteltu sinne tänne kuin pullanmuruja joenvarren sorsille. Lisäksi peli olisi saanut olla seikkailullisesti hankalampi. En siis tarkoita haastavampia taisteluita, vaan monimutkaisempia pulmia ja vähemmän itsestäänselviä valkoisia kielekkeitä, seinäkkeitä ja kirkkaan keltaisia rappusia joista ei sisäsiittoisempikaan erehtyisi menemään ohitse. 

Oli miten oli, testosteronia pursuavan pelimaailman ristiaallokossa on välillä kiva kiivetä turvaan naisen ojentamalle pelastuslautalle ja potkia hieman miehiä palleille. Naisnäkökulmasta – jota minulla ei valitettavasti ole konkreettisesti mahdollista tarjota – nähden uskoisin että pelisarjan huomattavasti vähentynyt seksismi on myös omiaan tuomaan pelisarjan pariin lisää kauniimman sukupuolen edustajia, joita pelimaailma kieltämättä kaipaa. Tasa-arvon mielessä, kiitoksia Crystal dynamics jälleen yhdestä hienosta pelistä!

PS. Nyt jo julkaistut lisäsisällöt on skipattu arvostelussa, sillä en ole niitä pökäleitä vaivautunut vielä kokeilemaan.


Peliarvostelu numeroina. 
Arvosteluasteikko 1-10, jossa 10 parasta mahdollista herkkua ja 1 ruton raiskaaman rotan veristä ripulia. Pitkäikäisyys: 1 kohdalla pelin voi lopettaa jo alkuvalikoissa, 10 kohdalla pelin paliin voi palata loputtomasti. Vaikeusaste: 1 on mielenterveyttä järkyttävän helppo, 10 puolestaan päinvastoin. Tarina: 1 tarkoittaa sitä, että pelissä ei ole juonta laisinkaan ja 10 kohdalla puhutaan eeppisestä sekä moniulotteisesta tarinasta.

Yleisarvosana: 8,7
Grafiikka: 9,0
Pitkäikäisyys / uudelleenpeluuarvo: 7,5
Vaikeusaste: 5,5
Tarina: 8,2


Tiukoin seikkailuterveisin, Patonki Toni (Xbox One)