Peliprevikka – Horizon: Zero Dawn

Howdy ho, hoes!

Jo ennakkoon vuoden pelitapaukseksi povattu peli, Sonyn julkaisema Horizon: Zero Dawn, on vihdoinkin pihalla, ja olen saanut puserrettua 4g-verkon kautta tämän nykypäivänäkin jokseenkin massiivisen 43 Gt paketin konsoliini. Koska matolaatikko ei suostunut kuin 3-5 Mt/s latausvauhteihin, jouduin ottamaan pienen ryyppybreikin pelaamiseen ja kävin vaimoni sekä ystäväni kanssa katsomassa Lahden MM2017-kisahumua. Palatessani aamuyön tunneilla kotio ympärikännissä, oli peli jo hyvän aikaa makoillut kovalevyllä asennettuna. Kiitos vain nykyaikaisille hienouksille, kuten valmiustilalle missä konsoli voi ladata sisältöä automaagisesti.

AAA SHIEEET! Isoja monstereita luvassa kannen perusteella! Fokin LEG it!

Pelaamisen sijaan päädyin kuitenkin munasillaan sohville mussuttamaan taksimatkalla pahvikansiinsa liimautunutta Apassi-pitsaa, jonka jälkeen koin parhaaksi vetäytyä yläkerran makuutiloihin. Heräsin kuitenkin pirteänä muutaman tunnin unien jälkeen, ja koska rouva jäi vielä nukkumaan, tartuin tilaisuuteen (lue. peliohjaimeen eli ts. tattiin) ja iskin PS4-tulille ja pelit käyntiin. Kotirauhan takaamiseksi asetin päähäni Sonyn omat kuulokkeet ja uppouduin upeaan, upeaan kokemukseen.

Jo muutamien ensimmäisten hetkien aikana olin vakuuttunut. Edessäni tosiaan oli jotain, jota voisin itsekin kutsua vuoden pelitapaukseksi huolimatta siitä, että vuotta on jäljellä roimasti. Pelin grafiikka on upeaa Sonyn peruspaskalaatikollakin. Ilmeisesti suunnikkaasta on saatu puristettua mehua niinkin paljon, että peli pyörii jatkuvasti varsin jouheasti. Minkäänlaista pätkimistä ei ole, ja tähän astisella pelialueella ei ole ollut minkäänlaisia havaittavia latauskohtia. Itse pelikin latautuu varsin mallikkaasti, ottaen huomioon että pelissä pyöritääv varsin mittavan oloisella ja vapaasti koluttavalla kartalla. Hatunnosto tästä Guerilla gamesille ja Sonylle! Tai mitäpä tässä Sonyä kiittelemään, eivät he peliä tehneet.

Vaikuttavammaksi tämän pätkimättömyyden tekee pelin visuaalinen puoli. Grafiikat ovat erittäin hienoja ja yksityiskohtaisia, ja onpa kaikkien aikojen seikkailijattaren – Lara Croftin – uusimmissa rebooteissa nähdyille upeille hiuksille saatu nyt varsin varteenotettava kilpailija. Pelin päähahmon, Aloyn, hiukset kun käyttäytyvät varsin aidosti. Ihmishahmot ovat hienosti mallinnettuja, ja näyttelijät ovat tehneet varsin upeaa työtä motion capture -studiolla. Vaikuttavin aspekti pelin ulkoasussa on kuitenkin ympäristö, joka näyttää vuorokauden vaihteluissa todella maukkaalta. Valoefektit ovat kauniita ja maalaavat ympäristöön mitä herkullisimpia sävyjä oranssista punaiseen ja yön sinisistä aina päivän kauniin vihreisiin floran sävyihin.

Olen pelannut peliä nyt n. 11 tuntia, ja pelimaailma vaikuttaa muutoinkin mielenkiintoiselta. Ympäristö pursuaa elämää, ja tutkittavaa on tähän asti riittänyt. Pelissä on selkeä vertikaalinen ulottuvuus, ja paikka paikoin pääsee kiipeilemään upeille paikoille joista voi ihmetellä Guerilla gamesin luomaa maailmaa. Kiipeilystä ja maailman tutkimisesta ei kuitenkaan voi olla löytämättä yhtäläisyyksiä uusimpiin Tomb Raider -peleihin. Peleissä on nimittäin todella paljon samaa.. crafting -systeemi on mielenkiintoinen ja löytyy molemmista peleistä. Kummassakin pelissä piskuinen naishahmo survoo vartaloonsa käsittämättömän läjän keppejä ja risuja, eikä muutkaan mukaan tarttuvat tarveaineet tunnu menoa hidastavan. Horizonissa minulla on jo mukana 900 maasta irti kiskottua keppiä, enkä todellakaan keksi mihin ne olisivat voineet mennä. Ehkä teillä on jokin idea?
No kepeistä ei sen enempää, mutta peleillä tosiaan on paljon yhtäläisyyksiä. Onko tämä sitten huono asia? Ei. Ei laisinkaan. Uudet Tomb Raiderit olivat varsin herkullisia kokonaisuuksia, eikä niiden apajille ryntääjiä voi pahemmin sormella osoitella. Guerilla gamesin peli ei myöskään joudu häpeämään Tomb Raiderin rinnalla. On siinä nimittäin paljon omaakin, pääasiassa toki tarina ja pelin asetelma.

Pelin tarina vaikuttaakin lyhen pelailun jälkeen varsin mielenkiintoiselta, olkoonkin että jo tarinan alussa oli muutavia varsin ennalta-arvattavia elementtejä, jotka jo pääsin todistamaan ennakkojeni mukaiseksi. Ei siinä, silti hienosti kirjoitettua tarinaa ja dialogia. Jopa pelin tutoriaali oli hienosti toteutettu, ja tarina etenee paikka paikoin varsin elokuvamaisesti. Keskusteluissa on enemmän roolipelimäisiä elementtejä, ja pelaajalle tulee vastaan monia keskusteluvaihtoehtoja, joskin en voi sanoa onko valinnoilla suoranaisesti mitään merkitystä lopputuleman kannalla. Tällä hetkellä fiilikseni on, että ei ole. Mutta keskusteluvaihtoehtojen läpikäyminen tuntui ainakin itsestä varsin palkitsevalta, sillä ne valoittavat mukavasti tarinaa ja pelin maailmaa.

Ihmeteltävää riittääkin, koska pelaajalle ei käy selville mihin varsin high tech-tyyppiseksi kehittyneen maailman ihmiset katosivat lähes kokonaan, mutta kyläläisten kansantarut ja pelistä löytyvät äänitallenteet antavat vinkkejä siitä mitä aikanaan on tapahtunut. Kutkuttava ajatella, mitä pelinkehittäjät ovatkaan kirjoittajien kanssa keksineet! Ainakin metsiköissä laiduntavat konelehmät kertovat siitä, että pelinkehittäjillä on mielikuvitus kohdillaan. En ole vielä keksinyt miksi ne lehmät siellä ovat, mutta periaatteessa ne ainakin näyttäisivät tuijottavan maata. Mielenkiintoista. Tuskin niiden ainakaan heinää tarvitsee syödä jaksaakseen tahi kasvaakseen. Noh, eipä kaikessa tartte järkeä olla. Voi niillä sentään ratsastaa paikasta toiseen, jos moisista hommista tykkää. Niin ja saa niistä toki teurastuksen jälkeen irroitettua tuiki tärkeitä komponentteja kaupankäyntiin ja omien aseiden ja varusteiden muokkailuun.

Kaiken kaikkiaan näillä pelitunneilla voi sanoa, että odotan pelin lopulta todella paljon ja tähän astinen pelikokemus on ollut varsin nautittava. Reilusti parasta mitä Sonyn konsolilla on ollut tähän asti tarjota yksinoikeuspuolelta. Voisin jopa mennä niin pitkälle, että suosittelen hommaamaan alelaarista perus pleikkarin, tai tosiostajalle jopa PS4 pro -version, mikäli ilmeisesti vieläkin hienommat grafiikat kiinnostavat!

Erinomaisia pelihetkiä odotellessa,
Kapteeni_Kampfer, mekaanisten dinojen armoton johdostaja, elikkäs tutummin suolistaja

Peliarvostelu: Firewatch – Fiiliksissä Kalliovuorilla

Ohoy! Indiesankarit, tarttukaa peliohjaimiin, otetaanpa käsittelyyn oman kolonsa pelaajan sydämestäni varannut herkkupala.

Päätin pitkästä aikaa laittaa vaatimattomista rahavaroistani sivuun sen verran, jotta kykenin hommaamaan Sonyn pelikaupasta pienemmän pelitalon, Campo Santon, Firewatch-pelin. Näin aikanaan pelin trailerin, ja se iski heti aivoihini mielenkiinnon kytevän kipinän. Nyt kun näin pelin alennuksessa muutamalla euroopan taalalla, roihahti tuo kipinä suoranaiseksi metsäpaloksi.

Pelin kansikuva. Copyright Panic / Campo Santo

Firewatch pelin teemana onkin metsäpalojen vahtaaminen Kalliovuorten jylhissä maisemissa. Hieman puisevan kuuloinen aihe saattaa kavahduttaa monet ES-jonnet pois (bah, good riddance), mutta voin syvällä kokemuksen rintaäänellä todeta, että peli tarjoaa mielenkiintoisen juonen ja upean kokonaisuuden rakennettuna tämän hiiltyneen rapsakan aiheen ympärille.

Uuden pelin aloittaessa pelin protagonistin, Henryn, taustoja valoitetaan pienellä tarinalla, johon päästään vaikuttamaan simppeleillä valinnoilla. Tarinalla ei sinänsä tuntunut olevan merkitystä itse pelin sisältöön, mutta en mene tästä takuuseen sillä pelasin pelin laiskana pelaajana vain kerran. Uskoisin, että valitsi alussa mitä hyvänsä, joka tapauksessa päädytään Shoshonen kansallismetsän tulivahdiksi. Toki tämä arvio on avoin debaatille, joten tervetuloa kommentoimaan mikäli olet todennut asian olevan täysin päinvastoin!

Elikkäs, Henryn surkeaksi jauhautunut elämä on johtanut siihen pisteeseen, että hän on päättänyt lähteä hakemaan uutta potkua tulivahdin pestistä tai ehkäpä kyseessä on jonkinmoinen henkinen retriitti; paluu juurille ja itsensä uudelleen löytäminen. Alussa kaikki vaikuttavat normaalilta, ja Henryn sekä hänen pomonsa, Delilahin välillä käydään varsin hienosti kirjoitettua dialogia radiopuhelimien välityksellä. Pelaaja tutustutetaan avoimeen pelimaailmaan hienovaraisesti, eli vakoillen rinnat paljaana vedessä ilakoivia teinityttöjä. Ja nyt ennen kuin kukaan ehtii innostumaan, niin mitään seksuaalista EI nähdä, joten runkkupetterien kannattaa pysyä internetwebsin punaisten lyhtyjen sivustoilla tämän pelin sijasta.

Pelin tarina kulkee eteenpäin kuin vuoristopuro, soljuen iloisesti, mutta varmasti lähestyen jylisevää vesiputousta ja pitkää tiputusta. Delilahin Henrylle määräämät työt johtavat löytöihin, jotka alkavat maalailemaan Henryn mieleen pientä harhaluuloa ja epäilystä tapahtumien todellisuudesta. Pikkuhiljaa löydösten vyyhti muodostaa varsinaisen mysteerin, jota dynaaminen duo päätyy selvittämään. Pelimaailmasta löytyvät esineet valoittavat puiston tapahtumia kutkutellen pelaajan mielikuvistusta juuri sopivasti, saaden varmasti monet arvailemaan pelin lopputulemaa. Itsekin keksin ennen aikojani jo kuka antagonistin hommia hoitelee.

Peli on melko lyhytikäinen, itsellä sen läpi pelaamiseen meni muutama tunti, mutta tämä ei sinänsä harmita, sillä tuohon lyhyeen pakettiin on ladattu uskomaton määrä upeaa fiilistä ja todellista seikkailun tuntua. Pelin kauniit ja varsin pelkistetyt grafiikat maalaavat pelaajan verkkokalvoille upean kuvan 80-luvun lopun Kalliovuorista. Vuorokauden aikojen vaihtelu on toteutettu tyylikkäästi, ja pelin valaistus on omiaan lisäämään tunnelmaa. Parasta antia pelissä on kuitenkin ääninäyttely. Päähahmojen väliset keskustelut pursuavat tunteita, ja mielenkiintoisten keskustelun vuoksi peli olisi varsin mielekästä pelata läpi uudemmankin kerran. Keskustelut etenevät monivalintoina, ja uskon tämän aspektin lisäävän pelin jälleenpeluuarvoa. Henkilöiden välille kehittyy pelin aikana mielenkiintoista jännitettä, ehkä jopa rakkautta.

Firewatchin suurin meriitti lienee onkin siinä, että se tempaa pelaajan mukaan noihin tunteisiin. Muutamassa tunnissa käydään läpi iloa, surua, pelkoa, jännitystä. Painavat aiheet kevenevät sinne tänne tipahtavilla yllättävillä huumorin ripauksilla, ja täten pitävät pelin kaukana monotonisesta kokemuksesta. Kirjoittajat ovat onnistuneet luomaan lähes virheettömän oloisen tarinan, johon uppoutuu mielellään.

Suurin miinus pelille tulee kuitenkin todennäköisesti sen lopusta, joka on lähes antikliimaksinen. Toki eettisesti ajatellen, ehkä kuitenkin se kaikkein kaunein mahdollinen loppu. Tämä jää tietenkin jokaisene pelaajan itse päätettäväksi, mutta itselleni pelin lopusta jäi tavallaan ontto fiilis. Fiilis, joka toisaalta saattoi jopa tehostaa niitä tunteita jota tarina nostatti. 

Kaiken kaikkiaan Firewatch tarjosi mahtavan seikkailupelikokemuksen, jota en suosittele kenenkään aikuisen pelaajan ohittavan.

Peliarvostelu numeroina. 
Arvosteluasteikko 1-10, jossa 10 parasta mahdollista herkkua ja 1 ruton raiskaaman rotan veristä ripulia. Pitkäikäisyys: 1 kohdalla pelin voi lopettaa jo alkuvalikoissa, 10 kohdalla pelin paliin voi palata loputtomasti. Vaikeusaste: 1 on mielenterveyttä järkyttävän helppo, 10 puolestaan päinvastoin. Tarina: 1 tarkoittaa sitä, että pelissä ei ole juonta laisinkaan ja 10 kohdalla puhutaan eeppisestä sekä moniulotteisesta tarinasta.

Yleisarvosana: 9,2
Grafiikka: 8,5
Äänimaailma: 9,4
Pitkäikäisyys / uudelleenpeluuarvo: 4,8
Vaikeusaste: 1,7
Tarina: 8,9

Tunnelmallisin seikkailuterveisin,
Kipinävahti-Kämppi